torstai 19.10.2023

 Ihanaa syksyä. Mie itse en ole syksy ihminen ollenkaan, koska on niin pimeää ja märkää ja mutaista, mutta toivottavasti sinulla on ihana syksy. Mie olen taas saikulla, kun parantelen itseäni leikkauksen jälkeen. Minulle tehtiin viikko sitten sinus pilonidalis leikkaus ja nyt pitää juosta tk:ssa joka päivä haavanhoidossa, kun se haava pitää antaa kasvaa pohjasta ylöspäin umpeen. Eli pitkään pitää käydä haavanhoidoissa. Ja se mikä tässä on hankalaa on se, että ei voi istua pitkiä aikoja, pitää aina välillä mennä pötkölleen ja kahtella ohjelmia. Myöskään mitään maitopurkkia painavampaa ei saa nostaa, joten hieman meinaa olla haastetta esimerkiksi kaupassa käynnissä, kun ei saisi niitä kauppakasseja kantaa. Ja kotihommat yleensäkkin. Sitä ei ole kiinnittänyt huomiota siihen että kuinka paljon kumartelua ja nostelua päivässä tulee tehtyä, mutta sen huomaa sitten kun se on kiellettyä ja sitä ei pysty tekemään. Nyt on sitten päivässä hulvattoman paljon tunteja kun ei voi tehdä mitään joten aika kuluu aivan tolkuttoman hitaasti. Joutaa miettimään ihan liikaa ja paljon erilaisia asioita. Joskus ahdistaviakin. Onneksi mulla on tuo kalenteriharrastus, voi askarrella jos vain pystyy istumaan. Ja olen kehittänyt addiktion HBOMaxilta Law & Order SVU:n katselemiseen. Viel on paljon kahtottavaa onneksi jäljellä. 

Ans kahtoa kummoisen kaamosmasennuksen saan tänä vuonna masennuksen lisäksi ja kuinka kauan se tällä kertaa kestää. Toivottavasti tästä talvesta ei tule samanlaista kuin viime talvesta. Viimetalvi oli todella pitkä ja mulla oli mieli aivan pohjamudissa pitkän aikaa. Mutta siihen kyllä vaikutti mulla se, että mulla oli hirvittäviä univaikeuksia koko viimevuoden.  Nyt mie sentään nukun joten toivotaan, että on parempi talvi luvassa. Tietty sitten on ihan tälläsii tavanomaisiakin asioita mitkä tulevassa talvessa mietityttää, kuten mahdollisesti nousussa olevat sähkön hinnat ja tietenkin lumityöt, että miten mie pystyn niihin ja miten paljon niitä on luvassa. Isäntä on kyllä sanonut et hommaa lumilingon, mut minnuu kauhistuttaa ne vehkeet, mutta kaippa siihenkin oppii kun vaan rohkeesti yrittää. Semmoisesta härppäkkeestä olisi kyllä hyötyä ei sen puoleen. 

MIe aloitin kuntouttavan työtoiminnan taas uudelleen, syyskuussa kun saikku loppui. Kerran viikossa on kuntouttava päivä ja mulla menee alkuviikko siihen, että saan ihteni puhuttuu jaksaan sen työpäivän ja sen jälkeen loppuviikko menee siihen että tokenen siitä työpäivästä. Ei minusta vaikuta oikein toimivalta kuntouttavalta. Eikä vika ole siinä kuntouttavassa vaan minussa, mie en osaa orientoitua siihen kunnolla. Mie en saa itseeni vaan oikeeseen mielentilaan, siten et ei ahdistaisi ja panikoisi. Mie en osaa olla normaalisti siel vaan oon koko ajan kun hermokimppu joka odottaa vaan räjähdystä. Se on se mun estynyt persoonallisuushäiriöni mikä kiukuttelee ja tekee mun olosta helvettii. Mulla pitää vaan jollain ilveellä tottuu siihen paikkaan ja niihin ihmisiin. Vain silloin mulla rauhottuu olokin. Nyt on taas tullut istuttua jo tarpeeksi, alkaa peffassa tuntumaan kipua niin pitää heittäytyä pötkölleen vähäksi aikaa. 

Pysykää turvassa

Rakkauvella Eiksu

24.08. 2023 Elokuista torstai päivää ja luopumisen tuskaa

 Odottavan aika on pitkä. Nyt odotan, että mun vanhin likka tulee kotio ja et en oo enää yksin. Heinäkuussa jo alkoi melkoinen urakka kun piti nuorimmaiselle alkaa ettimään kalusteita ja suunnittelemaan muuttoa Kajaaniin kun hän sai opiskelupaikan sieltä ja muuttaa kaverinsa kanssa kimppakämppään. Heti elokuun alussa oli suunniteltu muuttopäivä. Koko kesä meni mulla siihen, että koitin orientoitua siihen että kohta nuorimmainenkin on muuttanut poissa kotoa. Ja siihen, että minä olen yksin arkipäivät kotona elukoitten kanssa kun mieskin on maailmalla arkipäivät töissä. Vanha aikakausi oli auttamattomasti ohitse ja uusi aikakausi ja uudet kuviot odottavat kulman takana. Minulle jolle kaikki uusi ja muutos on hirvitys tämä kaikki oli kova juttu. Eikä todellakaan mitenkään helppo käsitellä. Vieläkään ei ihan kokonaisuus ole mulle valjennut. Nyt pitää opetella olemaan itsekseen. 

Onneksi on kavereita joihin olla puhelimella ja tietokoneella yhteyksissä ja tietenkin tytöille voi laittaa viestiä milloin vain, mutta silti tosiasia on se että me kaikki vanhetaan ja on aika tottua siihen, että yksikään lapsista ei asu enää kotona. Sitä on nyt parisen viikkoa ollut kun keskimmäinenkin lähti takaisin Ouluun oltuaan koko kesän kotona kun oli töissä, eli pari viikkoa olen nyt sitten totutellut tähän yksin olemiseen ja siihen, että odottaa perjantaita kuin kuuta nousevaa että mies tulee kotiin. Jotenkin tuntuu että eloa on viikonloppuisin ja että arkipäivät kuluvat vain viikonlopun odotteluun. Sairaslomaakin kun minulla on vielä tämän elokuun loppuun asti. Sitten olisi onneksi tarkoitus aloittaa kuntouttava työtoiminta taas, niin tulee arkeenkin jotain muutosta edes. Ja koska minulla kuntouttavan yksi tavoitteista on se, että poistun kotoa ja olen ihmisten ilmoilla ja ihmisten kanssa tekemisissä niin saan piristystä siitäkin. Tai olisi ainakin tarkoitus piristyä, mie kyl luulen et taas aluksi ainakin ahistaa ne ihmiset ja se että tällä kertaa mie en saa varmaan työtilaa Miilun sieltä takatiloista, et ihan uusiksi menee kaikki opettelu. Siinä sitä taas puuhaa arkipäiville. Ahistusta ja uusia asioita. Voi miksi mie en voi olla ihan tavallinen tallaaja vaan et ei olisi mitään tälläsii haasteita ja estoja. Et voisi vaan painaa töitä ja pystyä siihen ihan ilman mitään kipuja ja mieliala ongelmia. Miksi kaiken pitää olla niin perkeleen vaikeaa? Miksi mulla joskus edes ei voisi mennä asiat sillee helposti eikä sillee et kaiken eteen pitää taistella et pääsee edes yhden askeleen eteenpäin eikö aina vaan taakse päin. Mie tiiän et masennuksen kanssa eläminen on just sitö et askel eteen ja kaks taakse, mutta kun se on niin peevelin kuluttavaa. Ja aina ei olisi voimavaroja siihen. On toki aikoja et pääsee eteenpäin pitemmästi, mutta kun se masennus on aina siellä taustalla kuikkimassa kuin pahan ilman lintu niin sitä osaa jo odottaa et kohta alkaa taas ylämäki.

Mutta kaikesta huolimatta, nuorimmaisenkin muutto meni oikein hyvin vaikkakin otti useamman päivän ja hällä on koulu jo alkanut ja sujuu ihan hyvin, mitä nyt tällä hetkellä on sairaana, mutta sille taas ei voi mitään. Ja ainakin toistaiseksi mullakin on sujunu suhteellisen hyvin vaikka arki onkin muuttunut. Näillä mennään.

Rakkauvella Eiksu 

Keskiviikko 01.03.2023

 

Anteeksi syvästi etten ole kirjoittanut pitkään aikaan. Kutakuinkin vuosi meni ollessa kokonaan kirjoittamatta. Ei siksi etteikö olisi ollut kirjoittamista, mutta kun koko viimevuosi meni melkoisessa sumussa. Vuoden 2021 jouluna aloin potemaan unettomuutta, nukahdin kyllä illalla, mutta nukuin maksimissaan kaksi tuntia ja sitten heräsin, enkä enää saanut unta. Luulin että tilanne olisi ollut vain joku tilapäinen homma, mutta unettomuus kehkeytyikin olemaan koko vuoden kestävä taistelu unen puolesta. Kävin lääkärissäkin, mutta vaikka kokeilimme melkolailla kaikki muut vaihtoehdot niin apua ei vaan tuntunut löytyvän vaivaan. Lopulta sitten jälleen joulukuussa 2022 lääkäri määräsi minulle Atarax nimisen lääkkeen kokeiluun ja halleluuja ja pari muuta. Aloin nukkumaan taas yöni! Ette usko miten se tuntui hyvälle kun illalla meni nukkumaan ja herääsi vasta aamulla. Aivan upea fiilis! Sitä ei äkkiseltään uskoisi mihin kaikkeen kunnon yöuni vaikuttaa, mutta minä kun olen tälläinen kantapään kautta opiskelija niin nyt tiedän mitä unettomuus tekee. Ensimmäinen oli mieliala. Tipahdin unettomana vielä syvemmälle masennukseni syövereihin ja kaikki oli vain ahdistavaa ja harmaata. Energiaa ei ollut yhtään mihinkään. Ei vaan jaksanut ajatella mitään puuhaa, saatika sitten toteuttaa. Seuraavaksi meni terveys. Kun kroppa ei saanut unessa levätä ja parantua niin minuun tarttui jokaikinen flussa mikä vain kiersi tällä kylällä ja loppuvuodesta sitten iski covid-19 meidän perheeseen. 

Viimevuonna tapahtui vaikka ja mitä mukavaa mutta mitään en muistaisi ellen olisi kalenteriini niitä ylös kirjoittanut. Muistikin kun ottaa itteensä kun ei nuku. Kesälläkin sain lomailla asuntovaunun kera ja vietimme oikein mukavan, jo perinteeksi muodostuneen, juhannuksen Lomakylässä. Kävimme lomailemassa mieheni kanssa myös lempi leirintäalueellammekin olemassa kesällä ja siltä reissulta mukaan tarttui aikasta raju auringonpistos. Likkojen kanssa tuli käytyä Oulussa ja paljon muuta mukavaa. Mutta mitään en muistaisi ilman kalenteriani. Päivät olivat menettäneet merkityksensä unettoman seilatessa puolihorroksessa päivästä toiseen.

Nyt on jo vuosi 2023. Ja minä olen vuorostaan pitkällä sairaslomalla. Unettomuuden ja pahentuneen masennukseni vuoksi. No, paheneehan se, kun ei pää saa lepoa vaan käy koko ajan ylikierroksilla. Kuluuhan ne rattaat siinä ryskeessä. Nyt sitten koitetaan korjata tuhoja. Ja on talvi. Talvi on vuodenaika mikä ei olotilaani ainakaan paranna, kun on pimeää, pakkasta ja tolkuttomasti lunta. Minä kesäheinä olen kuin lamassa muutenkin koko talven ja odotan vain kevättä jotta saisin taas ladata itseäni aurinkoenergialla. Onkohan olemassa paikkaa missä olisi vain kevät, kesä ja syksy? Mie voisin muuttaa sinne. Pakkanen ei oo mun juttu ollenkaan. Mutta onneksi koko ajan mennään taas kevättä kohti. Vuosi on vaihtunut, on maaliskuun ensimmäinen päivä ja päivä on jo paljon valoisampi ja pidempi. Mutta kaamosväsykki vaivaa. Olen nyt viikon verran ollut kuin nukkuneen rukous, voisin koko ajan vaan nukkua. Vähän niinkuin karhu talviuntaan. Miksen mie voi olla karhu. Nukkua mokoman talven yli. Mutta itseppä olen muuttanut tänne Kainuuseen joten olen hyvin ollut tietoinen, että täällä on ihan oikea talvi verrattuna eteläsuomeen ja on kylmä ja on paljon lunta ja pakkasta. Eli voisi sanoa, että oma vika taasen jälleen kerran.

Olen myös loman tarpeessa. Nyt tietenkin joku sanoo, että mihin sinä lomaa tarvitset kun kuitenkin olet kotona koko ajan ja sairaslomalla. Joo no, ei täällä kotona silti lomailla. On asioita mitä on pakko tehdä ja arjen on pyörittävä. En minä saa tuolla sängyssä potea oloani vaan on moniakin asioita mitä on tehtävä ja asioitten on hoiduttava. Teinixin kanssa on väännettävä ja hänestä huolehdittava. Joten ei, kotiäiti ei ole sairaslomalla koskaan, ellei pääse sairastamaan sairaalaan, mutta silloinkin epäilisin että päässä pyörisi miljoona eri asiaa asioista mitä kotona pitäisi hoitua. Ja vaikka minä lähdenkin lomalle asuntoautolla tai -vaunulla niin päässä raksuttaa silti. Pitää osata koittaa vaan vaientaa se ääni ja koittaa vaan sinnikkäästi luottaa siihen että teinixi ja siskonsa osaavat kyllä hoitaa asiat ja elukat. Mamma on nyt hyvä vaan ja rentoutuu. Kirja käteen ja syvenny siihen. Mutta nnyt taas näytti aivot harhailevan. Olen siis loman tarpeessa. Ja tilaisuuskin olisi tuossa ensiviikolla kunhan vaan saan muutaman muuttujan järjestettyä kuntoon. Tärkeinpänä olisi reissun mahdollistavan asuntoauton katsastus. Jo nyt hermoja riipii jännitys siitä asiasta, entä jos en saakkaan leimaa kulkupeliin. Mitäs sitten? Jäänkö vaan kotiin lahoamaan? Ukkokin on keikkahommissa joten on kotona vain viikonloppuisin ja pystyy silloin vain korjaushommia tekemään ja täällä perähikiällä ei sitten ole katsastusasema auki. Voi ääh, toivottomuun nostaa päätään, mutta samalla sisuunnun ja teen päätöksen yrittää ainakin viimiseen asti saada asuntoautoon leiman että pääsen sillä reissuun, kauan kaivatulle lomalle. Olenhan kuitenkin syksystä saakka lusmunnut kotona ja käynyt vain parikertaa Oulussa sinä aikana. Toisella kertaa olin kyllä ihan yökunnissakin, että voisihan sitä minilomaksi sanoa. Mutta nyt tosiaan jaksamismittari on punaisella ja pitää päästä pois kotoota. En jaksa facebook ryhmässänikään tehdä mitään ja lempi harrastus kalenterituunaus maistuu puulle. Joten peli poikki ja mamma lomille lompsis. 

Nyt taidan lopetella kirjoittamisen tällä kertaa, lisää kuulumisia taas myöhemmin.

Pysykää turvassa <3 

Terveisin Eiksu 

Sunnuntai 26.09.2021

 

Havahduin tuos huomaamaan kuinka älyttömän nopiaan jotekin on mennyt aika tänä vuonna ja viime vuonna. Johtuneeko siitä, että on vanhempi vai siitä että kun on ollut niin poikkeuksellisia nämä kaksi korona vuotta. Jännä miten aika tuntuu et oikein lentää eteenpäin ja samalla tuntuu että koronan tuomien rajoitusten takia ollaan jotenkin oltu niinkuin lamassa. Aika outo fiilis oikeestaan. 

Kuten olen jo aikaisemmin kirjoittanut, niin meidän perhettä ei silleesti ihan kauheemmin ole nämä korona rajoitukset hetkauttaneet, kun me ollaan muutenkin paljon kotona viihtyviä. Nuorisolla ehkä vähän enemmän ollut harmia siitä kun on joutunut rajoittamaan, mutta ei meillä aikuisilla. Tilanteen vakavuus on hyvin mielessä ja se tosiasia on kanssa hyvin mielessä, että me olemme molemmat ukon kanssa riskiryhmää ja se tarkoittaa sitä että pitää olla entistä tarkempi.

Kovin ihmisiä puhuttavat nämä rokutukset puolesta ja vastaan, ja käsittääkseni on ihmisiäkin jotka väittävät koko koronan olevan vain valtion valtaapitävien huijaus, jonka tarkoitus on aikaansaada ihmiset alistumaan heidan omia tarpeita palvelemaan tai jotain muuta kahjoa. Olen lukenut jopa jotain sen suuntaista että koko koronaa ei kuulemma ole olemassakaan, tai että se on sama kuin vain tavallinen kausi flunssa, mitä se ei todellakaan ole. Montaa on myös ihmetyttänyt se, että miten niin nopeasti rokote on saatu kehiteltyä. Kaikki tämmöiset on helposti luettavissa pitkin internettiä ja varmasti on kaikenmaailman salaliitto sivujakin aiheesta on tehty. Itse en viitsi kuin korkeintaan uteliaisuuttani käydä vilkaisemassa, koska tosiasia minun mielessäni on kuitenkin se, että korona on olemassa, se on hirvittävän vaikea sairaus ja vaarallinen. Rokotteet ovat niin nopeasti tulleet saataville, koska tosi asia on, että tottakai jo ennen pandemiaa ja taudin leviamistä ovat tiedemiehet tutkineet vastaavaa virus kantaa ja perhettä. Tutkivathan ne paljon muitakin asioita joista tavallisella tollukalla ei ole mitään hajuakaan, siltä varalta esimerkiksi että jos joku uusi sairaus nousee uhkaamaan ihmiskuntaa niin heillä on mahdollisia keinoja se tunnistaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja kehittää siihen rokote tai muu vastaava lääke. 

Muistakaahan vain ensimmäiset maailmalla olleet pandemiat, musta rutto, espanjantauti, sikainfluenssa, kolera jne. Influenssa A virus löydettiin vasta 1930-luvulla ja sitä ennen oli ehtinyt saada aikaan paljon suuria pandemioita ja epidemioita. Historiallisesti luotettavista lähteistä voidaan influenssaa jäljittää 1500-luvulle saakka ja maailman laajuisia influenssa pandemioita on on esiintynyt jo 1700-luvulla ja ne ovat uusiutuneet aina 10-60 vuoden sykleissä aina hieman erilaisena influenssana tappaen aina suuren määrän ihmisiä. Nykymaailmassa kun maasta toiseen kulkeminen on niin helppoa, ei siis ole ihmekkään, että taudit leviävät entistä nopeammin, mutta että niille kehitellään lääkkeitä myös entistä nopeammin.

Onkin siis jokaisen meistä syytä ajatella oikein huolella, miten kukin meistä voisi omalta osaltaan ehkäistä tai edes hidastaa sairauksien leviämistä. Kun on sairaana tiedettävästi tarttuvassa taudissa niin pitäisi oikeasti ymmärtää pysyä siellä kotona, jottei sairastuta muita. Normaalille hyväkuntoiselle ihmiselle esimerkiksi noro-virus on ikävä ja aiheuttaa kurjuutta, mutta paranee hyvin. Kun sitten taas hyvin vanhoilla ihmisillä ja pienillä vauvoilla norovirus on paljon pahempi ja saattaa johtaa jopa kuolemaan. On totta, että nykymaailma kannustaa kovin itsekeskeiseen ajatteluun ja valitettavasti myös monet työpaikat eivät kannusta työntekijöitään olemaan tartuntataudeissa kotonaan, vaan että töihin on pakko mennä, mutta jokaisella meistä on omat aivot, joiden käyttö ei maksa mitään ja aina voisi ajatella itsensä lisäksi muitakin. 

Pysykää ihmiset turvassa💕

Ja Ottakaa se rokotus 

Rakkauvella Eiksu 💗

Torstai 16.09.2021

 Töissä taasen, pitäsiköhän mulla kysyy mun ohjaajalta et miten olisi iltavuoro tässä hommassa kun nää aamut on niin tarttisia ton heräämisen suhteen. Ja mitä syksympään mennään ja kohti talvea niin, koska valon määrä vähenee ja pimeä tulee aikaisemmin ja aikaisemmin niin mun vireystasot senkun laskevat. Virkeä aika keskellä päivää lyhenee ja lyhenee. Mut joo toi iltavuoro juttu on ihan vitsinä vaan heitetty, koska mie tiiän et semmoinen ei ole mahollista, koska toi paikka missä mulla on mun toimisto ei ole auki edes iltaisin. 

Mutta hyviä uutisia kuntouttavan suhteen on se, että mie lopultakin sain suuni auki että mie olen siinä mun toimistossa (yhteiskäytössä olevan huoneen nurkka) aina tosi tukkoinen, nenä tukossa ja henki tuntuu kulkevan huonommin. Niin nyt sitten tosiaan sain loputakin sanottuamun ohjaajalle siitä ja herramunjee, se hyppäsi heti ylös ja käski seurata perässä. Siel oli yks ihan sellainen huone missä on jotkut allergia levytkin laitettu huoneeseen ja se ilmastointi hässäkkä ei ole siinä huoneessa suoraan mun pääni yläpuolella. Ja sanoi et mie voin siirtyy siihen ja se on sitten mun ihan oma toimistoni, ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa 😁 ihan mahtavaa. Saan kuulemma sisustaakkin sen mieluisaksi. Jei.

Mun ohjaaja käski yhen muun työntekijän nostaa siihen huoneeseen varastoidut tavarat pois mitä mie en tarvitse ja siivoojille sanoi et käy jatkossa senkin huoneen siivoomassa. No mie tyhmänä et, eihän sitä tarvihe kun mie voin siivota sen, niin sain kurinpalautuksen samantein, että se ei oo mun homma. Sain kanssa tulostimen käyttööni, kun aina tulee semmoi et tarvii tulostaa, ja kun mie nyt käytän tätä omaa konetta siellä töissä, enkä enää niitä Talentti-hankkeen koneita. Muutenkin kun tosiaan nyt kirjoitan sitä kirjaa, niin en halua että kun se on vaiheessa ja työn alla niin et se on näkyvil koneella mitä käyttää muutkin. Omalla koneella kun työskentelee niin voi ladata mitä ikinä tarvitsee omalle koneelle ja tehdä kaikki niinkuin itse haluaa. Ja mulla on se haaste että kun tää läppäri tosiaan kulkee mukana niin mulla pitää oikeesti osata jättää se työ sinne työpaikalle, eli vaikka se on tällä mun koneella niin mie en saa kirjottaa sitä kotona. Tämä sääntö siksi, että mulla on paha taipumus kerätä hommia itelleni liikaa kun tuntuu hyvältä ja että jaksaa tehdä, ja sitten en osaa jakaa jaksamistani vaan koitan revetä joka suuntaan. Kulutan  itseni siis loppuun melko tehokkaasti. Joten nyt kuntouttavassa opettelen jättämään työt niin sanotusti työpaikalle ja kotona keskittymään muihin hommiin. 

Välillä on todella hankalaa olla avaamatta sitä tiedostoa ja kirjoittamatta sitä kirjaa eteenpäin kun inspiraatio jyllää, mutta ei auta se jätetään töihin. Eteenkin sillooin kun on hyvä fiilis ja tuntuu että on energiaa vaikka ja mihin. Sehän se on se yleisin juttu mitä ihmiset luulee masennuksesta (itsekkin luulin aluksi), että kun on masennus niin silloin mennään matalalla koko ajan. Tämä ei pidä paikkaansa. Masennusta sairastavallakin on niitä hetkiä kun ollaan pirteitä ja saa aikaan mitä vaan. Olo tuntuu normaalilta vähän aikaa, mutta sitten väsyy nopeasti. Tämä on eri asia kuin kaksisuuntasessa mieliala häiriössä. Heillä voi korkeella oloa kestää päiviä ja viikkoja, mutta masentuneella se aika on paljon lyhyempi. Masentuneella saattaa olla hyviä päiviäkin, että pystyy toimimaan paremmin, mutta yleensä seurauksena on sitten väsymys ja tarve ottaa päikkärit. Tai koko seuraava päivä on semmoinen nuutunut, väsynyt ja haluton. Energiat on ainakin mulla silloin todella alhaalla. Olen kuin jotain paksua kiisseliä, joka hitaasti valuu. Pääkin tuntuu puurolta.

Fibromyalgiakin aiheuttaa matalaa mielialaa. Ja yksi inhottavimmista asioista fibroon liittyen on se, että vaikka mie nukkuisin kellon ympäri niin se uni ei ole rentouttavaa, mie herään yhtä väsyneenä kun illalla nukkumaan mennessäni. Fibromyalgia ja masennus kulkevatkin usein käsikädessä samaa polkua. Koska masentaahan se, että olet 24/7 kipeä tai jäykkä jostain päin. Se että joutuu syömään lääkkeitä että pystyy edes välttävästi toimimaan. Tai että heräät keskellä yötä koviin kipuhin, sattuu niin että haluaisi huutaa, niin ei se ainakaan mielialaa paranna. Joskus on vaan niin paha mieli ja väsy kaikkeen särkyyn ja pään temppuiluun, että haluaisi linnoittautua koko päiväksi makkariin sänkyyn peiton alle ja kitisemään. Mutta ainakin nyt vuoden verran niin nämä kerrat on harventuneet, eikä sitä tunnetta ole tullut ihan niin usein. Mutta edelleen on todella hankalaa mulla ymmärtää, että enää ei vaan pysty kaikkeen mihin on ennen pystynyt. Sitä yrittää vähän liikaakin välillä, olla normaali ja tehdä kaikenlaista, mutta se sitten kostautuu. Yleensä jäätävinä kipuina. Niinkuin nyt menneenä kesänä. Koitin olla tehokas ja saada aikaan siivousta pihalla ja sisällä niin riehkasin liikaa ja lopputulema oli 2 viikkoa noidannuoli selässä ja jäätävä tuska jaloissa.

Kesä meni muutenkin mulla poikkeuksellisesti sairastellessa pahemmin kuin normaalisti. Ensin meni tosiaan selkä ja oli kaks viikkoo reilu kipiä, sitten tulehtui toi mun häntäluuntienoo eli vaiva joka on mulla ollut lapsesta asti eli sinus pilonidalis ja siinä meni viikko. Sitten kun oli niin kovia helteitä niin oli fibron aiheuttamaa vaivaa eli tuli se ns.saunakrapula kun oli niin kuuma, eli turvonnut, jäykkä ja huono olo. Seuraavaksi oli limapussin tulehdus vasemmassa olkapäässä ja siinä meni reilu viikko taas. Vähän aikaa kaikki oli ok ja juuri kun oli tarkoitus lähteä ajamaan eteläSuomeen meidän Planners of Finlandin ylipylly viikonloppua viettämään Lohjalle ihanalle mökille niin se limapussin tulehdus tuli takaisin koston kanssa vasempaan olkapäähän. Eli olin kyllä todella onnellinen että mulla on automaattivaihteinen auto niin ei haitannut toisen käden huono kunto lähtöä. Harmitti tosin olla pitkästä aikaa lomalla ja sitten kärsiä kipuja, mitkä valvotti ja esti tekemästä kaikkea mitä olisi halunnut. Vähän aikaa sain olla sen jälkeen rauhassa ja olo helpottui kun ilmat hieman viileni, mutta sitten jysähti niskat jumiin oikein tosissaan. Kipu oli yläniskassa ja kaikki kaulan lihaksetkin oli niin jumissa, että nieleminenkin oli hankalaa. takaraivo oli niin hellänä, että koskeminen jo pelkästään sattui. Kipulääkkeet auttoi vaan nähän aikaa. Lopulta paikallisessa terveyskeskuksessa laittoivat sinne kallon pohjaan kortisoni piikit, mutta se auttoi vai tois puoleisesti. Nukkuminen ei makuulla onnistunut ollenkaan, ja sohvatuolissa sain aina tunnin pari nukuttua maksimissaan. Alkoi olla loppu viikosta pää aivan sekaisin kivusta ja unenpuutteesta. Enkä oikein muistakkaan mitään siitä viikosta. Kamala viikko. Toivottavasti ei koskaan enää. Mutta selvisimpähän siitäkin. Vaikka välillä piti itkut tirauttaa kun oli niin kamala olo. 

Mitä minä sitten teen, että en lopullisesti alistu ja jää vain kipujen vietäväksi. Ja anna masennuksen kaataa mua lopullisesti sängynpohjalle. Heitän huumoria. Tai koitan väkisellä löytää jokaisesta asiasta positiivisen, kultareunaisen pilven. Mustalla huumorilla pääsee tosi pitkälle ja sillä että osaa nauraa itselleen. Mie ja ukko ollaan sairasteltu niin paljon ja molemmilla on sairauksia joista ei parane. Niin heittämällä välillä ronskiakin huumoria ja nauramalla ollaan pärjätty oikeinkin hyvin. Jopa keskussairaalalla ollaan saatu kehuja kun asenne on kohillaan. Et osataan nauraa hankalillekkin asioille ja olla antamatta niiden kaataa meitä. Se, että me osataan nauraa asialle tai lyyvään se leikiksi ei tarkoita sitä että me ei otettaisi sitä vakavasti, kyllä me otetaan, mutta asiat on helpompi hyväksyä ja käsitellä kun niitä ei itke vaan oikeesti ottaa ne sellaisenaan kun ovat, hyväksytään ja jatketaan eteenpäin. Tuleen ei jäädä makaamaan, koska se ei hyödytä ketään eikä auta jaksamaan näiden sairasteluiden kanssa. Jokainen tilanne otetaan vastaan semmoisena kun ne tulevat, me puhutaan niistä ja nauretaan yhessä ja käsitellään ne yhdessä. Siitä mie olen niin kiitollinen tuolle miehelleni. Yksin jos olisin niin uskoisin, että saattaisi jaksaminen olla kovilla. Mutta koska me tuetaan toinen toistamme ja jaetaan kivut ja säryt niin on helpompaa. 

Kirjoittaminen näistä auttaa kanssa. Kun mieltä painavia asioita purkaa kirjoittamalla niin siitä saa voimaa, asiat osaa käsitellä päässään paremmin ja jäsennellä ajatukset oikeisiin koloihinsa että niistä tulee itselle helpommin käsiteltäviä. Jos olet lukenut näitä mun blogikirjoituksia jo aiemminkin niin saatat huomata, toistoa joissain asioissa tai sitten ajatuksen hyppimistä ja pomppimista mihin sattuu. Masennus sekoittelee mun päätä siten, että on hieman hankalaa pitää ajatukset kasassa jotenkin. Tai sitten, niin kuin esimerkiksi nyt tämä kirjoitus, niin olen alun siitä kirjoittanut luonnokseksi aiemmin jo, mutta sitten ajatus on jotenkin karannut ja olen jättänyt kirjoittamisen kesken. Sitten myöhemmin palaan siihen kirjoitukseen ja kirjoitan sen loppuun. Siksi otsikon päiväys saattaa olla eri kuin julkaisu päivämäärä. Mutta koittakaa kestää.

Nyt olen jo saanut kirjoitettua aika paljon juttuja taas mitkä päässä on pyörinyt ja näemmä kirjoituskin on venynyt pitkähköksi. Joten lopettelen tältä erää ja jätän seuraavat ajatukset hautumaan seuraavaa kirjoitusta varten 😉

Pitäkää huolta toisistanne ja itsestänne 💗

Pysykää turvassa 💗

💗 Rakkauvella Eiksu

Keskiviikko 15.09.21

 

Väsy päivä tämäkin. Eilen oli Kuntouttava Työtoiminta päivä ja melkolailla samantein kun pääsin kotio niin oli pakko ottaa päikkärit. On se kumma miten voikaan voimat mennä ihan totaalisesti siitä että käy 4 tuntia istumassa toimistossa ja kirjoittamassa. Tosin enpä minä kuntouttavaa tarvitsisi jos olisin ihan kunnossa. Jo se, että mulla on masennus vähentää voimavaroja, sitten sitä verottaa tuo estynyt persoonallisuus häiriö ja tämän kaiken kruunaa Fibromyalgia. Joten ei mikää ihme, että eukko on ku nukkuneen rukous. 

Viimeyönä menin vähän tavallista myöhemmin nukkumaan, hieman kymmenen jälkeen ja nukkua puksuttelin heräämättä aamuun klo 10.50 asti. Ja heräsin jo valmiiksi väsyneenä. Näiden sairauksien yhdistelmä kun tekee sen että vaikka nukkuisit kellon ympäri niin heräät valmiiksi väsyneenä. Keli ja vuodenaikakin vaikuttaa väsymyksen tunteeseen. Olen selkeästi pirteämpi keväällä ja kesällä, ja mitä lähemmäksi talvi tulee niin sitä väsyneempi olen. Ja sitä matalammalla mieliala. Ja tuntuu todella hankalaa olevan päästä tuosta kierteestä välillä ylös. 

Mie kyllä pystyn toimimaan jonkin verran tämän tauti kavalkaadini kera, etenkin jos on miehen tai lasten asioita hoidettavana, mutta omat asiat sitten jää väkisinkin vähemmälle. Mie olen jo kuudetta vuotta laukannut terapiassa ja pikkuhiljaa alan oppimaan, että miten jään tätä jaksamistani siten että jaksaisin tehdä asioita. Joskus se vaan unohtuu. 

Syksy ei ole mun aikaa, eikä talvi. Pimeys lisääntyy, sekä ulkona että päässä. Ei, mulla ei oo ollut enää pariin kymmeneen vuoteen niitä itsetuhoisia ajatuksia, mutta muuten kaikki on masentavaa ja pimeää. Edes kirkasvalolamppu ei mua sieltä nosta kun kunnolla matalalla liidetään. Nytkin väsyttää niin että haluaisin vain mennä päikkäreille, mutta kaveri on tulossa kahville niin päätin koittaa pysytellä hereillä ja käyttää aikaani sitten hyödyksi edes kirjoittamalla tätä blogia. Mulle kirjoittaminen auttaa kanssa jonkun verran mielialaan, kun ahdistuksen ja sen kaikenkattavan väsykin pukee sanoiksi niin osaan jotenkin paremmin asiaa käsitellä mielessäni. Siksi varmaan olen kirjoittanut päiväkirjaakin suurimman osan elämästäni. On helpottava purkaa tunnetilojaan paperille.

Samanlailla mun rakas harrastukseni kalenterituunaus on mulle hermolepoa ja piristävää tekemistä. Kun siihen saa keskittyä kunnolla ja näpertää omin pikku käsin kalenteriaan kauniimmaksi tai tehdä bujoa niin ei ehdi ajatella kaikenmaailman asioita joista ahdistuu. 

Tuunailee vaan menemään ja luo jotain kaunista ja itselle hyödyllistä (koska kalenteri) niin helpottaa. Joskus tosin menen niin matalalla, että jopa rakas harrastus jää. Silloin yleensä nukun tai makaan vaan sängyssä ja katselen dokumentteja kännykältä/ tabletilta. 

Syksy, illat alkaa pimentymään ja aiemmin ja aiemmin tulee pimeä. Vihreys ja vehreys häviää pikku hiljaa ja ilma kylmenee. Ja pää alkaa hokemaan, että kohta tulee lunta ja pakkasta. Joskus tuntuu siltä että olisi parempi oikeasti olla huone missä ei ole ikkunaa, sen verran vallitseva keli vaikuttaa mun mielialaan. Ja tietenkin se että fibromyalgiaa sairastava on kävelevä/elävä ilmapuntari. Kostea, kylmä, matalapaine, helle yms vaikuttaa siihen kuinka kipeä olet ja kuinka kauan. Nyt menneenä kesänä pahimpina helle viikkoina olo oli melko tukala. Sitä tilaa kutsutaan fibrojen piirissä saunakrapulaksi. Ensin saunan jälkeen on hyvä olla noin puoli tuntia/ tunnin ja sitten tulee semmoinen turpea, tunkkainen, kolottava olo. Sama pätee helteeseen. Mutta minä olen päättänyt, että helteestä en valita, koska olen onnellinen kun on kesä, talvi ja syksy meneekin valittaessa sitten. 

Mulla on kanssa paha tapa alkaa silloin kun on vähän alamaissa niin selaileen kaikkii nettikauppoja ja haluun shoppailla kaikkee ihanaa. Mutta onneksi raha tilanteen ikuinen kuralla olo kummasti sitä hillitsee. Mutta joskus tulee tilattua jotain ihanaa, ja sitä sitten odottaa kieli pitkällä, että saapuisi jo. Se odotuksen tunne on huumaava, mutta myös myöhässä oleva lähetys kummasti masentaa. Mutta sitten kunn lopulta saa käsiinsä sen tilauksensa niin ai että kun sen avaaminen on niin ihanaa. On taas kuin pikku lapsi jouluna. Ja eteenkin jos se on jotain uutta tuunaustavaraa niin niitä sitten hipistelee ihan innoissaan ja suunnittelee jo kauheaa vauhtia mitä kaikkea ihanaa niillä luo. Siihen tunteeseen voi jäädä koukkuun. Kaikki mulle heti nyt, kiitos! Mä en oikeesti oo tässä odotteluasiassa kauheen hyvä. Ollut koskaan. Sitä taidetaan sanoa taas malttamattomuudeksi 😆

Mie olen jo aiemminkin kirjoitellut tästä, että kuinka rentouttavaa myös lukeminen on minulle. Suunnilleen siitä asti kun opin lukemaan, olen ahminut hirmuisan määrän kirjoja. Mulla on niin vilkas mielikuvitus että se piirtää mun mieleen sen kirjan tapahtumapaikat ja hahmot joiden mukana sitten seikkailen kirjan läpi. Kun seikkailee toisessa maailmassa niin ei tää oikee tunnu niin ahistavalta enää. Ja nykyään kun luen paljon elämänkertoja, tositarinoita ja truecrime kirjoja niin ne on yksinkertaisesti on niin mielenkiintoisaa luettavaa, saatan unohtua lukemaan moneksi tunniksi. Parhaimmillaan olen ahmaissut kirjan päivässä kun sitä ei vaan voinut laskea käsistään. Ukkeli aina vinoileekin, että jaha nyt on kiinnostava kirja, eli rouva on tavattavissa vasta kun kirja loppuu. Hassu. Mut joo, tiedostan vallanhyvin että olen semmoinen ja olen sen hänelle monta kertaa sanonutkin. Yhteistä tietä on jo 16 vuotta kuljettu joten eiköhän tuo ole mun omituisuuksiin jo tottunut, kuten minä hänen.

Mutta kirjat on mulle rakas harrastus ollut aina, ja nyt tosiaan mulla pitää kirjoittaa itsestöni kirja. Se on mun kuntouttavan työtoiminnan projekti. Kauhistuttaa ja samalla houkuttaa ihan törkiän paljon. Mulla on tosin vaan siihen liittyviä kysymyksiä niin paljon. Enkä kehtaa men kyselee mihinkää faceryhmään tyhmiä. Esimerkiksi kieli, voinko kirjoittaa tälleen kun nyt, että mun puhekielellä? Vai onko kirjakielelle väännettävä? SIlloin tosin se ei enää ole mun elämää, koska mie en on kirjakieli ihmisiä. Kaverit on luvannut ensimmäisen vedoksen lukea ja kertoa mielipiteensä mutta sekin hirvittää. Mutta silti houkuttaa. Onko kaikki kirjan kirjoittajat aina näin sekaisin kaikesta kun kirjoittavat? Mie en pysty semmoiseen et teen ekaks tarkan suunnitelman, koska tämä kaikki tulee luonnostaan ja annan vaan ajatuksen lentää kirjoittaessa, mutta jaksaako sitä mun ajatuksen lentoa kukaan lukea? Entä jos kirjoitan vaan kirjan enkä yritä edes julkaista sitä. Mut onko siinä mitään järkeä? Nähdä kauhiasti vaivaa mutta ei sitten tehdä sillä käsikirjoituksella mitään. Ja siis kirjaa mie kirjoitan itsestäni ja elämästäni siksi että se on terapeuttista mulle, ja me hyödynnetään mun kirjoittaamaa tekstiä mun terapiassa. Ja täytyyhän mulla myöntää, että mun elämä on välillä kun Salattuja Elämiä ja Kauniita ja Rohkeita konsanaan. Sattuu ja tapahtuu niin pirusti. Välillä melko koomisiakin kömmähdyksiä. Ja kun talossa on kolme tytärtä, niin voitte olla varma, että satuu ja tapahtuu.

Draamaa riittää.

Tänään tosiaan on kotipäivä, huomenna taas kuntouttavaa työtoimintaa, joten tiedän jo valmiiksi että takuulla olen ihan naatti taas. Jo pelkästään kotoa poistuminen kun on minulle haaste. Omassa kodissa ja pihalla voin touhuilla mutta tontilta poistuminen onkin sitten taas oma hommansa. Kyllä mulla on kavereita ja sosiaalisia suhteita, kavereit jotka käy meillä. Ja olinhan mie mun rakkaita ystäviä kesällä EteläSuomessakin tapaamassa. Mutta mulla pitää olla valmis suunnitelma miten mie etenen ja mihin menen, jos tulee muuttujia niin sitten onkin pakka ihan sekaisin. Silloin iskee epävarmuus ja alan sulkeutumaan. Se on se mun persoonallisuushäiriö joka puhuu ja torikammo. Julkiset paikat on aina ollut mulle kauhistus jotenka nyt korona aikaan ne on vielä pahempi juttu. Ja nyt kun kaikista rajoitteista on luovuttu. Voi helevata sentää. Mut on kyllä tuplasti rokotettu, mut silti. Sen verta paljon on edelleen rokottamattomia ja uusia tartuntoja niin minusta ainakin henkilökohtaisesti tuntuu siltä, että liika paljon liika pian. Mutta ei auta, joskus se on kait normiin maailman palattava ja hyväksyttävä, että tää on nyt se uusi todellisuus. Eli tarkoittaa sitä että mie hautaudun kotio vaan sitäkin mielummin. Pahimmillaan kun se iskee sitten paniikki kohtausta päälle kun tuolla liikkuu. Onneksi mulla on vaan lääkitys saatu hyvin kohdalleen niin en sentää ihan joka kerta kotoota poistuessani saa paniikkikohtausta. Ja täysi ymmärrys ja myötätunto multa kaikille niille joilla on samankaltaisia ongelmia. Tsemii ja halauksia. 

Nyt mie mahdan taas lopetella tämän kertaisen kirjoituksen, johan mie olen ehtinyt tässä lätisemään vaikka ja mitä. En nyt jaksanut kertoilla mitä kaikkee tässä välillä on tapahtunut edellisten kirjoitusten jälkeen, mutta en mie unohtanut oo. Kirjoitan vaikka ensi kerralla sitten. 

Palaillaan taas 💗

Pysykää turvassa, rakastakaa toisianne ja itseänne 💖

💗rakkauvella Eiksu

Lauantai 11.09.2021

 Väsyttää. On ollut melkoisen vauhikas viikko, kun jokaiselle päivälle tällä viikolla on ollut jotain tekemistä.On ollut palaveriä, kontrollikäyntiä miehellä leikkauksen jälkeen ja kuntouttavaa työtoimintaa. Ja kaikki mukavasti peräkanaa ja seurana 2.sen korona rokotteen jälkiseuraamus saaterin sinnikäs päänsärky, joka kesti viisi päivää ennen kuin hellitti. Huoh. Mutta onneksi mies on itseopetellut akupisteiden painantaa ja reikihierontaa niin siitä sai hyvän avun ja sai nukuttua. Ettei sentään tarvinnut valvoa kipujen kanssa niinkuin jokunen viikko sitten kun aivan jäätävän tuskastuttava niskakipu valvotti minua viikon. Ei pystynyt makuulla olemaan kun kivun määrä kertautui siettämättömälle tasolle, joten ainoat hetket kun hieman sain torkahdettua olivat olkkarin lepotuolissa. Oli muori meinaan aikalailla sekaisin kun alkoi valvomisen määrä kasvaa. Siitä viikonlopusta ei ole juurikaan muistissa mitään, koska siihen mennessä olin jo viitisen päivää mennyt 1h/yössä unilla, ja pää oli aivan sekaisin. Edes paikallisessa terveyskeskuksessa laitettu kortisoni piikki x2 niskaan ei höllännyt sitä kramppia. Huh, ei jatkoon, ei uudestaan. Kiitos.

No tyypillistä mun tuuriani, että sitten kun olisi halunnut ja ennen kaikkea SAANUT niin miten

käykään?? No tottakai mie olen hereillä sitten klo 6.45 lauantai aamuna :( voi ääh. Mutta onneksi olen jo jotain kuuden vuoen terapioissa oppinut ja se on se, että enää en aio potea huonoa omaatuntoa siitä että tarvitsen ja otan päikkärit. Jos minua väsyttää ja muutenkin on apea mieli niin silloin on ihan ok mennä pikkuisen tirsoille. Olo voi olla paljon parempi sen jälkeen. Tai sitten ei. Aina ei käy tuuri ja sama matalaliito mentaalisesti eikun jatkuu vaan. Silloin on parempi vaan hyväksyä tilanne ja alkaa vaikka omassa rauhassa ja itsekseen tuunaamaan kalenteria tai askartelemaan jotain, lukea kirjaa ja tai täyttää ristikkoa. Ei aina tarvitse jaksaa olla sosiaalinen, ei aina tarvitse olla supermom ja koittaa pitää kaikki langat käsissään. On ihan ok olla itsekseen, ottaa itselleen aikaa ja olla hiljaa.

Paljolti saan jaksamista myös mustan huumorin viljelystä ja muutenkin hurtista huumorista. Välillä kun nää sairaudet koittaa painaa mut maihin niin kun pistää oikein kunnolla sitten "läskiksi" asiat ja heittää vähän huumoria kehiin niin kummasti jaksaa. Aina se ei tietenkään toimi, mutta joskus. Itselleen pitää osata nauraakkin joskus. Etenkin jos on onnistunut koheltaamaan taas jotain. Mikä mulle ei oo harvinaista, pikemminkin sääntö kuin poikkeus. ;) 

Tässä on edellisistä kirjoituksista ehtinyt kulumaan jo jonkin aikaa, tosin yhden aiemmin keskenjääneen blogi postauksen kirjoittelin nyt valmiiksi ja julkaisin tässä aamulla. Hyvä muisti kun ei muistanut sitäkään silloin kun sen oli aloittannut, mut nou worries :) parempi myöhään kun ei milloinkaan. Mut siis joo, aikaa taas kerinnyt kulumaan ja paljon on ehtinyt tapahtua edellisestä kunnon postauksesta niin josko koitetaan vähän laittaa ylös mitä kaikkea onkaan kerinnyt tapahtua. 

Isännällä kävi TAAS työtapaturma alkuvuonna 2021, maaliskuun alussa. Putosi kauhakuormaajasta kun jalka lipsahti. Polveen yli 30 tikkiä, päähän melkoinen patti josta ihokin rikki ja solisluu pomppasi paikoiltaa. Pitkä saikkuhan siitä tuli, parannella ukkopaha taas työkelpoiseksi. Taas oli myöskin käyttöä mun haavanhoito taidoille ( ei olisi kyllä niin väliksi). Solisluun sanoivat Kajaanissa keskussairaalalla, että se lumpsahtaa kyllä ajanmittaan takaisin paikoilleen. Sitä kyllä ihmeteltiin kovasti että sille ei mitään tehty, sen verran pahasti se pystyssä törrötti. Mutta ei kai siinä, luotetaan lääkärien sanaan. Aikaa kului ja mies palasi takaisin murskahommiin, solisluu edelleen törröttäen. Välillä se lumpsahti takaisin paikoilleen ja samaa vauhtia pomppasi takaisin pois paikoiltaan. Mie ja hänen työparinsa saatiin hyvän aikaa hänelle hokea että soittoa sinne vakuutusyhtiön sairaanhoitajalle niinkuin oli ohjeistettu jos ei ala tokenemaan ennenkuin ukko sai loppuunsa aikaiseksi sinne soittaa. Sitten alkoikin tapahtua ja vauhilla.

Vakuutusyhtiö käski varaamaan terveystalolle ajan ortopedille ja se saatiinkin hyvin yhdelle kesäsunnuntaille. Oltiin siinä samassa yhteydessä sitten siskon ja sen perheen luona Oulussa viikonloppu ( ihanaa nähdä heitä ja tättän pikkumuru pööpöttejä). Sunnuntaina röntgen ja ortopedi ja toteamus, " täällä on nivelsitteet ihan palasina". Saatiin siis tieto miksi se solisluu ei vaan suostunut pysymään paikoillaan. Ja loppukaneettina ortopediltä, aletaan kahtelemaan leikkausaikaa. No isäntä toivoi että leikkauksen olisi saanut elokuun alkuun mutta vakuutusyhtiö ilmoitti että, juu ei heinäkuun 27 päivään mennessä leikattava. Eli eipä siinä mitään sitten. Sovittuna päivänä aamulla aikaisin ukko leikkuupöydälle oulussa ja mie menin taas siskon luoksi ootteleen. Iltapäivällä sitten ukon haku terveystalolta ja kohti kotia. Leikkaus meni hyvin ja mua huvittaa ihan hirveesti sen implantin nimi joka sinne ukkelin olkapäähän laitettiin, koiranluu. Koiranluuhan on myö autoissa olevan osan nimi niin jotenkin mu nmielestä osuvaa että automieheen laitetaan "auton"osakin :D. 

Ukko on nyt siitä leikkuusta saikulla edelleen ja juuri tällä viikolla oli viiminen leikkauksen jälkeinen kontrollikäynti ja röntgen olkapäästä Oulun Terveystalolla. Onneksi on sentään niin hyvin jo kuntoutunut, että mulla ei tarvinnut ajaa vaan hän pystyy jo siihen itsekkin. Mie kun niin inhoan kaupungeissa ajamista ja tottakai Terveystalo on keskellä Oulua. Kuinkas muutenkaan.

Mie olen nyt ollut kohta vuoden jo kuntouttavassa työtoiminnassa. Kun varsinaista merkonomin konttorihommaa yms. konttorityötä ei löytynyt niin olen sitten tehnyt projektitöitä. Ensin tein projektia matkaparkista ja nyt olen projektiksi ottanut kirjan kirjoittamisen. Ja vielä minusta. Ei hemmetti, oonkohan mie nyt miettinyt tuon asian ihan oikeesti loppuunasti. On meinaan todella vaikeaa sukeltaa tuonne oman päänsä sisään ja koittaa kaivaa sieltä tunteita ja tapahtumia sekä mukavista asioista ja tietenkin ei niin mukavista. Ja se "ei niin mukavien" kaivelu on rankkaa. Mutta tavallaan terapeuttistakin. Kesä meni kuntouttavan suhteen ihan päin peetä. Voimavarat aivan finaalissa, lomaa olisin tarvinnut, ja sitten en vaan yksinkertaisesti saanut raahattua itseäni sinne työpaikalla. Olisinhan mie ehkä voinut kotoa käsin tehdä projekteitani, mutta kun mulla yksi tavoite kuntouttavassa työtoiminnassa on juurikin se, että en hautaudu tänne kotiin vaan että ihan oikeasti menen ihmisten ilmoille ja olen sosiaalinen. Yäk. Välillä onnistun ja välillä en. Mulle kun toi ihmisten kanssa sosiaalinen kanssakäyminen ei ole niin helppoa, välillä jopa mahdotonta. Nyt sentään en enää saa niitä pahoja paniikkikohtauksia kun on saatu lääkitys kohilleen, mutta esimerkiksi jouluostosten tekeminen on ihan hirvittavää. Välillä jopa normaali kaupassakäyntikin vaatii tuntien itsebuustauksen. " You Can do it"- meiningillä.

Joskus onnistaa, joskus myönnän tappioni ja laitan tyttären asialle. Luojalle kiitos ajokortillisista tyttäristä.

Nyt korona aikaan kun sosiaalisia kontakteja tulee muutenkin välttää niin ihmiset jotka ovat kuten minä, ovat varmaan ihan onnessaan. Voi ihan luvanperästä ja suositusten mukaisesti välttää ihmisiä ja se on ihan ok. Kukaan ei katso vinoon jos et viikkoihin poistu kotoa. Mehän tosiaan ukonkin kanssa naureskeltiin että kuin se viime keväinen  karanteenikin otti ihmisillä niin koville, kun meillä ei ollut hätäpäivää. Oli mukava kun sai minimoida ihmiskontaktit ja olla vaan kotona. Vielä kun olisi ollut ruokien kotiintuonti mahdollista täällä perähikiällä niin olisi ollut lähestulkoon täydellistä. Välillä kun seurasi uutisointia ihmisten käytöksestä nyt korona aikaan ei voinut muuta kuin pudistella päätänsä, myötähäpeäkin nosti päätään. Ja ennen kaikkea välillä mulla oli niin paljon ihmisvihaa, ihmisten typerän käytöksen takia, että hyvä vaan kun saatoin linnoittautua kotiin ja mörnöttää itsekseen.

Paljon muutakin , kun vaan minun ja ukkelin sairastelua, sekä kuntouttavaa on tapahtunut. Nuorimmaisella tyttärellä on alkanut koulu menemään ihan päin peetä. Kaikki alkoi koulukiusaamisesta viime syksynä, joka onneksi, ( tai ainakin tytön sanojen mukaan) on loppunut, mutta tilalle on tullut iki-ihana teini-ikä joka antaa kuulua itsestään oikeinkin komeasti välillä. Oi ihanat aamut kun välillä väännetään siitä oikein kunnolla, että mennäänkö me kouluun vai ei. Siivotaanko me huone vai ei tai muuta vastaavaa. Jotain vääntöä aina on. Onneksi nyt tosiaan ukkeli on kotona sairaslomalla niin saa hänkin osallistua näihin vääntöihin niin mulla ei itsellä aina tarvi jaksaa. Voin olla heikko ja luovuttaa ihan luvanperästä. Mutta koska koulu on mennyt nyt tytöllä huonommin niin ollaan saatu laukata milloin missäkin palaverissa siellä koululla kun koitetaan tukea tytön kaulunkäntiä kaikin mahdollisin keinoin. 

Raha-asioidenkin kanssa on saanut tottakai päätään vaivata kun ukolla on ollut niin pitkiä

sairaslomia, talon lainanmaksutkin laahaavat perässä. Tämä tietenkin aiheuttaa pohdintoja ja välillä unettomia öitä. Mutta eihän ne murehtimalla parane. Tilanne paranee taas kunhan ukkeli saadaan takaisin töihin, ja sekin auttaa että mie laahaan peffaani sinne työtoimintaan niin saan sitä ylläpitokorvausta edes. Siihen asti venytellään penniä.

Mutta nyt alkaa väsyttää jo aikalailla, joten taitaa olla päivän tai siis aamun päikkäreitten aika. Meillä on kaikki tyttäret kotona ja vielä pari vävyehdokastakin, joten me ukkelin kanssa nukutaan tuolla asuntoautossa. Saan siis ottaa päikkärit ihan rauhassa. Mahdan ottaa viellä Corginkin kainaloon niin on mukava ja turvallinen olo hieman levähtää. Kirjoittelen myöhemmin lisää.

Pysykää murut uskollisena itsellenne <3 Rakastakaa itseänne ja läheisiänne <3 ja ennenkaikkea, pysykää turvassa <3

Raukkauvella Eiksu <3

True Crime ja minä

 Minua on jo vuosia kiinnostanut todelliset rikokset, ja eteenkin ratkaisemattomat murhat. Kotimaiset ja ulkomaiset. Kahtelen dokkareita niistä jatkuvasti, luen true crime kirjoja ja mietin päässäni niitä tapauksia. Muutamista Suomalaisista ratkaisemattomista tapauksista olen ihan tehnyt muistiinpanoja ja oikeastaan etsin niistä jatkuvasti lisätietoa ja koitan ratkaista ne. Saahan sitä haaveilla. Mutta on kovin kyllä mielenkiitoista hukuttautua tutkimuksiinsa ja esittää kysymyksiä, joihin toivoisi tietenkin saavansa vastauksen. Mutta vastauksen saaminen edellyttäisi sitä että on joku joka haluaa kommentoida tai joku jolla on tietoa pystyisi lukemaan ja kommentoimaan.

Olen lukenut paljon myös murha.infon keskustelupalstaa, mutta valitettavasti jostain syystä en saa itselleni luotua sinne tunnuksia jotta pääsisin osallistumaan käytäviin keskusteluihin. Dames. Olen myös yrittänyt tavoittaa ryhmän ylläpitoa, mutta turhaan. Jotenka mulla vissiin pitää pysytellä kirjoittamasta niistä tapauksista siellä ja tehä vaan kaikessa hiljaisuudessa omia tutkimuksiani.

Monesti kun luen näistä tapauksista niin tosiaan mielessä herää paljon kysymyksiä, ja kirjoitankin ne minun muistikirjaani (jonka olen aiheelle varannut). Seuraavaksi sitten alkaa tutkimustyö netissä että löytäisinkö vastauksen ko. kysymykseen. Lähdekritiikki on minulla korkealla joten välillä niinsanotun luotettavan tiedon löytäminen on lähestulkoon mahdotonta. Silloin pitää vaan spekuloida. Mietin myös monesti, etenkin tosi vanhojen tapausten kohdalla että miten on voitu poliisitutkinta niin töpeksiä, mutta sitten ymmärrän että ei ihan ole osaaminen ollut sillä tasolla mitä se on tänäpäivänä. Tutkimys työ kiehtoo ja eteenkin jos löydän uutta luettavaa jo ennestään tutusta keissistä. Nytkin olen kirjaston varausjonossa Kyllikki Saaresta kirjoitettuun uusinpaan kirjaan. En niin sitten mitenkään malttaisi odottaa. 

En pelkästään tutki ja lue kotimaisista rikoksista vaan myös ulkomaiset kiinnostaa. Ihan vastikään luin Metsään murhatut kirjan jonka on kirjoittanut Peter James ja Graham Bartlett. Tapaus kertoo kahdesta metsään murhatusta pikku tytöstä ja siitä miten tapaus saatiin lopulta ratkaistua. Vastikaan luin myös Michelle McNamaran kirjan Katoan yön pimeyteen, joka kertoo Golden State- killer nimisen sarjamurhaajan metsästyksestä ja siitä kuinka Michelle vuosia koitti saada hänet kiinni. Valitettavasti Michelle kuoli äkisti ennen kuin Golden State killer lopulta saatiin selville ja vangittiin. Kumpaakin kirjaa voin lämpimästi suositella true crime kirjallisuudesta kiinnostuneelle.

 Aikaisemmin olen tosiaan kirjastosta lainannut kirjat ja kirjoittanut sitten muistikirjaani mielestäni tärkeät asiat ylös mutta, olen pikkuhiljaa kallistumassa siihen suuntaan että haluan alkaa keräämään ihan omaa True Crime- kirjastoani. Kiinnostus kun ei pelkästään kosketa vain yhtä ratkaisematonta keissiä. Poliisi Kertoo Kirjasarja melkein täydellisenä minulta jo löytyykin kotoa, ja kova aie on kerätä se kokonaan.

Pysykää turvassa <3

Rakkauvella Eiksu <3

Perjantai 20.3

Oispa jo kesä. Alkaa tämä talvi oikeesti jo riittämään mulle. Lunta ja lunta ja vielä lisää lunta. Ensi viikko on onneksi luvannut lauhaa että josko se alkaisi meillekkin kevättä jo viimeinkin tekemään. Mie olen niin kevät ja kesä ihminen. Syksikin viel menee vaikka onkin niin pimeetä silloin jo mutta talvesta en isommin perusta. Johtuu osittain varmaan mun fibromyalgiasta, joka talvisin riehuu täydellä voimalla. Nytkin on ihan koko viikon ollut kroppa tosi kipeänä. Polvi pahin. Ja kun mie en halua noita kipulääkkeitä olla koko ajan ottamassa niin sitten se on vaan kärvisteltävä. Samalla säästyy lääkkeitäkin, eteenkin kun tänään uutisoitiin siitä että apteekit alkavat säännöstelemään ilman reseptiä saatavia lääkkeitä ja reseptilääkkeitäkin saa vain 3kk:n annoksen kerralla hakea. Ei silti, tässäkään asiassa ei juurikaan muutosta meille siis luvassa koska harvemmin tulee haettua kerralla niin pitkän ajan lääkkeet, kun ei yksinkertaisesti ole varaa.

Meidän perhe on karanteenissa nyt koronan takia, ei siksi että meillä olisi se vaan siksi kun kuulutaan riskiryhmään ja mie en todellakaan halua sitä tautia meille. No miten tää kotikaranteeni on sujunut? Hyvin. Varsinaisesti mun kohdalla ei oo mikään muuttunut, kun mulla on muutenkin vaikeaa poistua kotoota niin nyt kun on ei nyt kiellettyä mutta hyvin suositeltavaa pysyä kotona niin mie olen ihan onnessani. Eipähän tarvii keksiä mitään syitä et miksi en oo käyny kyläs tai muuta semmoista. Ja sen jälkeen kun miun mies sairastu masennukseen/ burnouttiin (diagnoosi ei ole ihan viellä selvillä) niin ei ole hänkään mitenkään yli innokkaasti ollut kotoa poistumassa. Vain pakolliset on hoidettu. Teinille tuntuu olevan hankalinta ymmärtää mitä tää tilanne tarkoittaa. Haluisi hillua kylillä kavereitten kanssa, mutta inhottava äiti kieltää kaiken hauskan. No ei voi mitään. Ainahan mulla on ollut se "perheen pahiksen"- leima, niin eipä paljon hetkauta.

Kuten jo edellisissä blogikirjoituksissa olen todennut niin pikkuhiljaa on niitä peruutuksia tosiaan tulevista sairaala tms. käynneistä meille soiteltu. Miehen diabetes kontrollikin siirrettiin puhelin ajaksi. Tämä ei sinäänsä meitä haittaa, säästyypähän nekin bensat kun ei tarvitse ajaa 200 km sen takia. Penniä on nytten venytettävä ihan jokaiseen mahdolliseen suuntaan kun miehen sairaspäiväraha hakemus ei ole viellä käsitelty ja me joudutaan nyt elämään mun työttömyyspäivärahan voimin ja lapsilisän. Voin sanoo et tiukkaa on. Mä koitan jatkuvasti miettiä, että vieläkö olisi jotain mitä voisi myydä? Mutta eipä tuo kirppakauppakkaan käy tällä hetkellä mitenkään isosti kun kukaan uskalla hakea ostoksiaan. Joten nyt sitten tosiaan pidetää tarkkaan huoli rahoista, ja onneksi saimme jo apuja ruokasitoumuksen muodossa diakonissoilta. Kun kunnolla venytti niin 50€ riitti yllättävän pitkälle.

Yksi asia mikä tässä kotikaranteenissa harmittaa on se että toistaiseksi keskimmäisen tyttären tapaamiset on jäissä. Siellä ollaan kanssa riskiryhmäläisiä jotenka ei olisi kauhean viisasta laittaa tyttöä linja-autoon, että pääsee meille. Noo, jahka tilanne rahoittuu niin sitten nähdään taas. Toivottavasti ihmiset nyt ymmärtää että on kaikkien parhaaksi pysyä siellä kotosalla niin ei tolkuttomasti pitkity tämä korona virus juttu. Kävin juuri ylen sivuilta tarkistamassa maakuntien tämänhetkisen tartunta tilanteen ja Kainuu on tämän päivään puoleenpäivään asti edelleen tartuntavapaata aluetta. Ja toivonmukaan pysyykin semmoisena. Ihmiset tuntuu ainakin jossain määrin liikkuvan tuossa kylillä, mutta niin oli meilläkin täällä jo alkuviikosta käsidesit ja vessapaperit kaikki hamstrattu. Makaronikin oli kelvannut kun S-marketissa hyllyt loisti tyhjyyttään, alkuviikolla kun vielä kauppaan uskalsin mennä. 

Hirveenä haluttasi tarjota jotain turvapaikkaa mun eteläsuomen kavereille täältä Kainuusta, kun tosiaan ei oo niitä tartuntoja täällä viellä ja heillä on pieniä lapsiakin, mutta ei se taida olla oikein mahdollista. Ei Eiksu! Et sie voi taas alkaa pelastamaan koko maailmaa, kunhan pidän nyt vaan itsestäsi ja perheestäsi huolen. Ihan aiheellinen kommentti kun tietää mun luonteen :)

Pitäkää toisistanne huolta <3 mutta pysykää kotona <3 
Rakkauvella Eiksu <3

keskiviikko 18.3

Lumisesta Kainuusta terkkuja kaikille.
Näin se alkoi itseopiskelu meillä Kainuussa. Ja kuten jo aiemminkin arvelin niin meidän teinillä ei nyt oikein ollut kirkastunut se asia et miksi kotona on opiskeltava yhtälailla kun koulussakin. Huoh. 

No kahvia vaan äiteelle naamaan ja pitkää pinnaa, kyllä se siitä lähtee.

Koko Suomi on nyt sekaisin, ja joillakin ihmisillä tuntuu tulevan mitta täyteen liiasta korona-keskustelusta. Ymmärrän kyllä pointin ja olen omallakin kohdallani jo rajoittanut asian seuraamista uutisista melkolailla, turha sitä on omaa paniikkiaan lietsoa. Nyt vaan koittaa keskittyä siihen että ollaan kaikki pääasiassa kotosalla koko ajan ja koitetaan olla nirhaamatta toisiamme 
(hi hi).

Meillä siis on viisihenkinen perhe. Minä, mun mies ja kolme tytärtä. 13, 17 ja 19 vuotiaat. Näistä kaksi vanhinta tytärtä eivät asu kotona enää. Sen lisäksi meillä on kolme kissaa, kaksi koiraa ja kaksi viljakäärmettä. Siinä sitä riittää mammalla puuhaa kun kaikki hoitaa. Ei kerkiä ajattelemaan liikaa maailmalta kuuluvia masentavia uutisia. 

Olen jo pidemmän aikaa suodattanut rankalla kädellä uutisten seuraamistani. Tuntuu niin ahistavalta seurata ilmasto ahdistusta, sairauksia ja sotia. Minun masenukseni ja sen kaverina kulkeva sosiaalisten tilanteiden ahdistus ja agorafobia pitävät huolen siitä että minulle muutenkin mieluisin paikka on koti. Nyt tosin jää ainakin pari terapia käyntiä väliin tämän vapaaehtoisen karanteenin takia, mutta onpa sitä ennenkin selvitty, miksi siis ei nyt?? Ahdistun kovasti negatiivisistä uutisista, jotenka parempi jättää vähemmälle ja lukea sitten vaikka kirjaa. Kirjastotkin on nyt tosi kiinni mutta onpa tuota kirjahyllyssä lukemista, ja netistäkin voi tosiaan lukea vaikka muiden kirjoittamia blogeja. Ja muutenkin tulee katsettua erilaisia ohjelmia tuolta suoratoistopalvelujen kautta, että enpä edes muista milloin oisin ihan telkkaria katsellut. Ylen sivuilta tulee joskus uutisia lukastua ja areenaa katsottua, mutta vähän.

Eniten kait minua huolettaa että lääkkeitä on riittävästi, meillä kun on minulla ja miehelläni noita perussairauksiakin mitkä vaativat jatkuvan lääkityksen niin on kauhun paikka jos ne loppuvat. Mieliala lääkkeenikin ovat sitä luokkaa että niitä ei saa missään tapauksessa lopettaa kuin seinään. Tämä nyt sitten hieman mietityttää. Että jos nyt sitten loppuukin lääkeet apteekista eikä toimitukset kulje normaaliin tapaan. Vaikka lupasivat kyllä että kulkevat. No eipä auta kuin odottaa ja katsoa mihin tilanteet vie.

Kolme vuotta mulla alkaa olla vaikean masennuksen diagnoosilla ikää. Ja olen monasti miettinyt sitä miten paljon erilailla maailmaa katsoo nyt. Jotenkin on hirveän paljon herkempi nyt kaikelle. Kokee jotenkin kaiken syvemmin. Ennen sitä kai puurti vaan omaa eloaa eteenpäin sen suuremmin miettimättä että mitä siellä päässä liikkui. Vai liikkuiko mitään? Välillä kyllä nyttenkin tuntuu siltä ettei päässä liiku mitään, ja sitten taas välillä on niin hirvittävä ajatusralli ettei nukuttua saa. Kaippa osaksi sen takia aloin tätä blogianikin kirjoitella taas. Että on edes joku tapa purkaa ajatuksiaan. Eli pyydän anteeksi jo valmiiksi jos mulla jutut ränsyilee välillä minne sattuu. Aina ei vaan pysy ajatukset kasassa.