Jokainen viikko alkaa maanantailla. Ja vaikka mitä tekisit niin maanantai on aina arjen alku. Minä kuulun niihin ihmisiin jotka eivät pidä maanantai- päivistä. En vaikka kuinka tykkäisin työstäni/koulustani. Ihan samalla lailla kun olen kesä ihminen olen myös viikonloppu ihminen. Minulle viikonloput ovat pyhiä, teen oikeastaan ihan mitä vaan kunhan viikonloput ovat vapaana. Inhoan viikonloppu töitä.
Rakastan kesää ja kevättä. Mikään ei ole ihananpaa kuin katsella kun luonto pitkän kylmän taleven jälkeen herää henkiin ja alkaa taas uusi kasvukausi. Kainuussa asuessani eteenkin olen huomannut että täällä se kevät todellakin tulee rytinällä. Viimeviikolla ensin oli lunta ja puf sitten sitä ei ollutkaan ja seuraavassa hetkessä huomaat että vajaan päivän aikana on puihin ilmestynyt lehti ja on hellettä yli 20 astetta. Kukkasetkin puskevat rytinällä ylös maasta ja kaunistuttavat jo ennestäänkin kaunista maisemaa entisestään.
Mutta jotta ei olisi liian täydellistä on myös ne onnettomat asiat jotka painavat mieltä ja vaivaavat jatkuvasti. Sitähän ihmisen elämä on: huolia ja murheita, iloa ja onnen hetkiä, Jokaisesta hetkestä oli se huono tai hyvä on osattava ottaa kaikki irti ja löydettävä se "kultareunainen pilvi", Koska jokaisessa hyvässä ja huonossakin asiassa se on. Ja niiden tarkoitus on kasvattaa meitä elämän mutkaisella polulla. Elämä on kasvamista vauvasta vaariin ja jokaisesta meistä on kiinni se tosiasia että ymmärrämmekö oppia vastoinkäymisistämme vai juutummeko junnaamaan tuttuun ja turvalliseen. Elämä vaatii rohkeutta, rohkeutta haluta oppia uutta ja oppia virheistämme, pitää ymmärtää antaa elämän kasvattaa eikä vain härkäpäisesti jumittaa itselleen tuttuun. Siihen omaan mukavuus alueeseen. Jokainen päivä pitää yrittää haastaa itsensä. Ja kun tulee ne vaikeat hetket, pitää yrittää myöskin niissä kohdin haastaa itsensä selviämään ja oppimaan vaikeastakin asiasta vaikka kuinka tuntuisi siltä, että tästä minä en selviä. Ja pitää osata luottaa kanssa ihmiseensä joka siinä rinnalla seisoo. Oli se sitten puoliso tai hyvä ystävä, ehkä perheenjäsen. Meitä ei ole luotu teräksisiksi, meillä on lupa olla rikkoutuvia ja silloin pitää ymmärtää luottaa että se meille läheinen on siinä, tukena ja turvana. Kestämässä vaikean hetken.
Ystävä ei ole sellainen välttämättä joka on siinä koko ajan, vuodet ja kilometritkin saattavat olla välissä ja yhteydenpitokin voi olla satunnaista, mutta se että tietää sen ystävän olevan olemassa ja tietää että se ystävä tarvittaessa kuuntelee ja on siinä riittää. Tämä nykyinen tapa roikkua sosiaalisissa medioissa ja kerätä mahdoton määrä satunnaisia tuttavuuksia ei minun mielestäni kerro muuta kuin siitä että osaatpahan ainakin heittää vetäviä kommentteja nettiin. En kuitenkaan tarkoiat etteikö joillekkin se olisi loistava konsti olla yhteydessä niihin hyviin, parhaisiin ystäviin, mutta se kuinka monta kaveria meillä on somessa ei saisi määritellä sitä kuin pop ja IN ihmisiä me olemme. Me olemme yksilöitä ja pitäisi jokaisen tyhmemmänkin tajuta ettei kaikille se tyyli joka valtavirralle sopii, sovi välttämättä tähän yksilöön.
Minä tunnustan että minulla on vain muutamia minulle todella tärkeitä ihmisiä. Tunnustan olevani sosiaalisessa mediassa, mutta minä en ole siellä siksi että haluaisin linkitellä ties mitä kaikkea etusivulleni, en ole siellä kerämässä tuttavuuksia, vaan olen siellä koska haluan joskus kirjoitella minulle tärkeille ihmisille. Joskus kirjoittelen minäkin tyhjänpäiväisyyksiä ja joka kerta huomaan saman asian. Minä jotenkin mielummin höpisen ne tyhjänpäiväiset löpinät ihan livenä, aidon ihmisen kanssa, koska siitä on sitten helpompaa sirtyä juttelemaan ihan tärkeitäkin asioita.
Ehkä se mitä haluan kirjoituksellani ja pohdinnoillani tällä kertaa sanoa on se, että älkää ystävät hyvät kuvitelko että olisin kokonaan teidät unohtanut kun en facebookissa huuda kurkkusuorana koko ajan jotain, tai kun en soita tai käy. Täällä minä olen ihan niinkuin ennenkin, sama ihminen, samoine vikoineni. Välitän kovasti teistä vaikka en sitä huudakkaan koko ajan ääneen! Kai tämä on minun osaltani myös jonkinmoista kapinaa tuota some:a vastaan. Yhden ihmisen kapina tuokio asiasta jolle tiedän olevan voimaton, tiedän että en sitä voi muuttaa. Ymmärrän siis rajallisuuteni ja opin taas uutta. Opin olemaan rehellinen itselleni sekä vahvuuksistani että vioistani. Olkaa tekin.....
Minä olen aina pitänyt itseäni isänmaan ystävänä. Olen aina ollut ylpeä siitä että saan luonnonkaunista Suomea asuttaa ja täällä elää- Viimeaikoina (lue viime vuosina) olen eninemässä määrin alkanut masentua siitä mihin asiat ovat menossa. Rahaa työnnetään milloin mihinkin porssanreikään ulkomaille kun on pakko laittaa kun muutkin eu maat niin tekevät. Nostetaan poliitikkojen palkkoja. Ihmisten jotka eivät tiedä tai ovat kokonaan unohtaneet, millaista on elää toimeentulon rajamailla. Kukaan ei pidä enää suomen kansalaisen puolia, ei valtio ainakaan. Jota voisi jo verrata suureen yritykseen jolle tärkeintä on saada minimimiehityksellä maksimi hyöty irti. Revitään kansa (työlainen) rikki ja toivotaan että sitten ku sen tilanne koittaa että joku tulee ja pelastaa.
Ei meitä sota-aikaankaan kukaan pelastanut. Vaikka kovin puja ruinattiin joka suunnasta. Itse sai pieni Suomi rimpuilla ja pyristellä. Jotenka miksi meidän pitäisi nyt kauheasti autella muita? Kun takuulla apua ei takasin päin tule, ollaan vaan käsi ojossa että "anna Suomi lisää". En yhtään ihmettele katkeruutta vanhusten silmissä, kun kaikki minkä eteen he taistelivat, tekivät töitä ja uhrasivat perheensä on kuin pois pyyhittyä. Minusta on tekopyhää kun poliitikot itsenäisyyspäivänä ja kaatuneiden muistopäivänä vievät seppelettä haudoille ja puhuvat sanoilla suurilla. Kun selkeästi mielessä liikkuu vain, että kuinka saisi itselleen seuraavan lööppiotsikon, lisää liksaa ja lisää valtaa. Ja juuri heidän toimestaan Suomi ampuu itseään päähän ja kuolee hidasta ja kituvaa kuolemaa.
Minä inhoan politiikkaa, mutta rakastan suomea. Minä ajattelen tätä katajaista kansaa joka edelleen koittaa sitä "kaskeaan polttaa" ja suota kuokkia ja koko ajan joku heittää kapuloita korkeammalta rattaisiin. Joku viisas poliitikko kommentoi medialle ettei tämän köyhän aineiston tulisi lisääntyä. Unohtaa mokoma että tuskin se häntäkään olisi ilman tätä köyhää kansaa kuka kuitenkin on tarvittaessa kuitenkin noussut barrikaadeille ja mennyt juoksuhautoihin tätä maata puolustamaan. Ja miten on nyt, nämä vanhukset jotka maatamme ovat olleet puolustamassa makaavat unohdettuina homeisissa hoitokodeissa, jossa työntekijät on kiskottu niin kireälle etteivät he mitenkään jouda antamaan sitä hoivaa ja pitämään yllä inhimillistä hoitoa, jota ehkä haluaisivat. Siinä kiireessä paraskin hoitaja alkaa katkeroitumaan ja miten luulette sen vaikuttavan hoidon laatuun? Minusta on väärin juhlia sitä itsenäisyys päivää kun ensin luovutettiin Suomi Eulle ja sitten viellä sen raha. Markka. Ja viellä valehdeltiin kansalle ettei hinnat mihinkään nouse. Kas vain kuinka kävikään.
Koko Suomen on säästettävä rahaa, paitsi poliitikkojen. Lakkautetaan kouluja että saadaan aikaan säästöjä, entä mitalin toinen puoli? Saadaan aikaan myös ylisuuria koulukolhooseja, joissa on ylisuuria luokkia ja opettajia jotka eivät mitenkään voi ja pysty huolehtimaan opetuksen laadusta ja oppilaistaan kunnolla, kun on täysi työ vahtia että edes suunnilleen kaikki ovat paikalla.
Edelleenkin haluaisin kysyä Oy Suomi Ab:lta että kumpi on parempi: hyvin voiva ja motivoitunut työntekijä, vai semmoinen joka on sairaslomalla koko ajan. Kumpi tuottaa paremmin? Samaa voisin kysyä ihan yleisesti Suomalaisilta yrityksisltä? Kun kerran minimistä revitään maksimi niin eikö kenelläkään edes hieman kolkuta omatunto kun revitään se työntekijä sairaseläke kuntoon vuodessa ja sitten seuraavassa kvarttaali palaverissa huudetaan ja raivotaan kun on sairaslomia liikaa? Että pitää vähentää. Olisiko mitenkään mahdollista että jos vaikka työvoimaa olisi palkattu tarpeeksi ja niiden oloista välittäisi joku edes paskan vertaa niin voisikohan nämä "turhat" sairaslomat vähentyä? Saattaisikohan yrityksen tuottavuus parantua kun työntekijät olisivat motivoituneita.
Olen masentunut suomalainen, edelleen ylpeä kotimaastani ja sen kauneudesta, mutta en siitä miten tätä maata hoidetaan. Miten sen kansa on hylätty ja jätetty oman onnensa nojaan. Miten sen lapsiperheitä kiristetään koko ajan enenmän, Miten sen vanhukset on hylätty ja unohdettu ja minkä vain rikkaat pärjäävät. Ei suomesta Monacoa saa joten eikö olisi aiheellista lopettaa edes yrittäminen???
Kuule Hyvä Suomi : lakkaa huolehtimasta siitä mitä muut maat Suomesta ajattelevat jos rahaa ei kaikkialle löydykkään, vaan muista tämä tosiasia: Jos huolehdit omistasi, niin ne huolehtivat sinusta. Huonot uutiset ja asiat kulkevat kulovalkean tavoin, mutta voiko maalle parempaa PR:ää toivoa kuin se että sillä voisi olla EU:n onnellisin kansa. Eikö siinä olisi jotain mistä olla ylpeä ja mitä tavoitella??
