Rakastan kesää ja kevättä. Mikään ei ole ihananpaa kuin katsella kun luonto pitkän kylmän taleven jälkeen herää henkiin ja alkaa taas uusi kasvukausi. Kainuussa asuessani eteenkin olen huomannut että täällä se kevät todellakin tulee rytinällä. Viimeviikolla ensin oli lunta ja puf sitten sitä ei ollutkaan ja seuraavassa hetkessä huomaat että vajaan päivän aikana on puihin ilmestynyt lehti ja on hellettä yli 20 astetta. Kukkasetkin puskevat rytinällä ylös maasta ja kaunistuttavat jo ennestäänkin kaunista maisemaa entisestään.
Mutta jotta ei olisi liian täydellistä on myös ne onnettomat asiat jotka painavat mieltä ja vaivaavat jatkuvasti. Sitähän ihmisen elämä on: huolia ja murheita, iloa ja onnen hetkiä, Jokaisesta hetkestä oli se huono tai hyvä on osattava ottaa kaikki irti ja löydettävä se "kultareunainen pilvi", Koska jokaisessa hyvässä ja huonossakin asiassa se on. Ja niiden tarkoitus on kasvattaa meitä elämän mutkaisella polulla. Elämä on kasvamista vauvasta vaariin ja jokaisesta meistä on kiinni se tosiasia että ymmärrämmekö oppia vastoinkäymisistämme vai juutummeko junnaamaan tuttuun ja turvalliseen. Elämä vaatii rohkeutta, rohkeutta haluta oppia uutta ja oppia virheistämme, pitää ymmärtää antaa elämän kasvattaa eikä vain härkäpäisesti jumittaa itselleen tuttuun. Siihen omaan mukavuus alueeseen. Jokainen päivä pitää yrittää haastaa itsensä. Ja kun tulee ne vaikeat hetket, pitää yrittää myöskin niissä kohdin haastaa itsensä selviämään ja oppimaan vaikeastakin asiasta vaikka kuinka tuntuisi siltä, että tästä minä en selviä. Ja pitää osata luottaa kanssa ihmiseensä joka siinä rinnalla seisoo. Oli se sitten puoliso tai hyvä ystävä, ehkä perheenjäsen. Meitä ei ole luotu teräksisiksi, meillä on lupa olla rikkoutuvia ja silloin pitää ymmärtää luottaa että se meille läheinen on siinä, tukena ja turvana. Kestämässä vaikean hetken.
Ystävä ei ole sellainen välttämättä joka on siinä koko ajan, vuodet ja kilometritkin saattavat olla välissä ja yhteydenpitokin voi olla satunnaista, mutta se että tietää sen ystävän olevan olemassa ja tietää että se ystävä tarvittaessa kuuntelee ja on siinä riittää. Tämä nykyinen tapa roikkua sosiaalisissa medioissa ja kerätä mahdoton määrä satunnaisia tuttavuuksia ei minun mielestäni kerro muuta kuin siitä että osaatpahan ainakin heittää vetäviä kommentteja nettiin. En kuitenkaan tarkoiat etteikö joillekkin se olisi loistava konsti olla yhteydessä niihin hyviin, parhaisiin ystäviin, mutta se kuinka monta kaveria meillä on somessa ei saisi määritellä sitä kuin pop ja IN ihmisiä me olemme. Me olemme yksilöitä ja pitäisi jokaisen tyhmemmänkin tajuta ettei kaikille se tyyli joka valtavirralle sopii, sovi välttämättä tähän yksilöön.
Minä tunnustan että minulla on vain muutamia minulle todella tärkeitä ihmisiä. Tunnustan olevani sosiaalisessa mediassa, mutta minä en ole siellä siksi että haluaisin linkitellä ties mitä kaikkea etusivulleni, en ole siellä kerämässä tuttavuuksia, vaan olen siellä koska haluan joskus kirjoitella minulle tärkeille ihmisille. Joskus kirjoittelen minäkin tyhjänpäiväisyyksiä ja joka kerta huomaan saman asian. Minä jotenkin mielummin höpisen ne tyhjänpäiväiset löpinät ihan livenä, aidon ihmisen kanssa, koska siitä on sitten helpompaa sirtyä juttelemaan ihan tärkeitäkin asioita.
Ehkä se mitä haluan kirjoituksellani ja pohdinnoillani tällä kertaa sanoa on se, että älkää ystävät hyvät kuvitelko että olisin kokonaan teidät unohtanut kun en facebookissa huuda kurkkusuorana koko ajan jotain, tai kun en soita tai käy. Täällä minä olen ihan niinkuin ennenkin, sama ihminen, samoine vikoineni. Välitän kovasti teistä vaikka en sitä huudakkaan koko ajan ääneen! Kai tämä on minun osaltani myös jonkinmoista kapinaa tuota some:a vastaan. Yhden ihmisen kapina tuokio asiasta jolle tiedän olevan voimaton, tiedän että en sitä voi muuttaa. Ymmärrän siis rajallisuuteni ja opin taas uutta. Opin olemaan rehellinen itselleni sekä vahvuuksistani että vioistani. Olkaa tekin.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti