torstai 19.10.2023

 Ihanaa syksyä. Mie itse en ole syksy ihminen ollenkaan, koska on niin pimeää ja märkää ja mutaista, mutta toivottavasti sinulla on ihana syksy. Mie olen taas saikulla, kun parantelen itseäni leikkauksen jälkeen. Minulle tehtiin viikko sitten sinus pilonidalis leikkaus ja nyt pitää juosta tk:ssa joka päivä haavanhoidossa, kun se haava pitää antaa kasvaa pohjasta ylöspäin umpeen. Eli pitkään pitää käydä haavanhoidoissa. Ja se mikä tässä on hankalaa on se, että ei voi istua pitkiä aikoja, pitää aina välillä mennä pötkölleen ja kahtella ohjelmia. Myöskään mitään maitopurkkia painavampaa ei saa nostaa, joten hieman meinaa olla haastetta esimerkiksi kaupassa käynnissä, kun ei saisi niitä kauppakasseja kantaa. Ja kotihommat yleensäkkin. Sitä ei ole kiinnittänyt huomiota siihen että kuinka paljon kumartelua ja nostelua päivässä tulee tehtyä, mutta sen huomaa sitten kun se on kiellettyä ja sitä ei pysty tekemään. Nyt on sitten päivässä hulvattoman paljon tunteja kun ei voi tehdä mitään joten aika kuluu aivan tolkuttoman hitaasti. Joutaa miettimään ihan liikaa ja paljon erilaisia asioita. Joskus ahdistaviakin. Onneksi mulla on tuo kalenteriharrastus, voi askarrella jos vain pystyy istumaan. Ja olen kehittänyt addiktion HBOMaxilta Law & Order SVU:n katselemiseen. Viel on paljon kahtottavaa onneksi jäljellä. 

Ans kahtoa kummoisen kaamosmasennuksen saan tänä vuonna masennuksen lisäksi ja kuinka kauan se tällä kertaa kestää. Toivottavasti tästä talvesta ei tule samanlaista kuin viime talvesta. Viimetalvi oli todella pitkä ja mulla oli mieli aivan pohjamudissa pitkän aikaa. Mutta siihen kyllä vaikutti mulla se, että mulla oli hirvittäviä univaikeuksia koko viimevuoden.  Nyt mie sentään nukun joten toivotaan, että on parempi talvi luvassa. Tietty sitten on ihan tälläsii tavanomaisiakin asioita mitkä tulevassa talvessa mietityttää, kuten mahdollisesti nousussa olevat sähkön hinnat ja tietenkin lumityöt, että miten mie pystyn niihin ja miten paljon niitä on luvassa. Isäntä on kyllä sanonut et hommaa lumilingon, mut minnuu kauhistuttaa ne vehkeet, mutta kaippa siihenkin oppii kun vaan rohkeesti yrittää. Semmoisesta härppäkkeestä olisi kyllä hyötyä ei sen puoleen. 

MIe aloitin kuntouttavan työtoiminnan taas uudelleen, syyskuussa kun saikku loppui. Kerran viikossa on kuntouttava päivä ja mulla menee alkuviikko siihen, että saan ihteni puhuttuu jaksaan sen työpäivän ja sen jälkeen loppuviikko menee siihen että tokenen siitä työpäivästä. Ei minusta vaikuta oikein toimivalta kuntouttavalta. Eikä vika ole siinä kuntouttavassa vaan minussa, mie en osaa orientoitua siihen kunnolla. Mie en saa itseeni vaan oikeeseen mielentilaan, siten et ei ahdistaisi ja panikoisi. Mie en osaa olla normaalisti siel vaan oon koko ajan kun hermokimppu joka odottaa vaan räjähdystä. Se on se mun estynyt persoonallisuushäiriöni mikä kiukuttelee ja tekee mun olosta helvettii. Mulla pitää vaan jollain ilveellä tottuu siihen paikkaan ja niihin ihmisiin. Vain silloin mulla rauhottuu olokin. Nyt on taas tullut istuttua jo tarpeeksi, alkaa peffassa tuntumaan kipua niin pitää heittäytyä pötkölleen vähäksi aikaa. 

Pysykää turvassa

Rakkauvella Eiksu

24.08. 2023 Elokuista torstai päivää ja luopumisen tuskaa

 Odottavan aika on pitkä. Nyt odotan, että mun vanhin likka tulee kotio ja et en oo enää yksin. Heinäkuussa jo alkoi melkoinen urakka kun piti nuorimmaiselle alkaa ettimään kalusteita ja suunnittelemaan muuttoa Kajaaniin kun hän sai opiskelupaikan sieltä ja muuttaa kaverinsa kanssa kimppakämppään. Heti elokuun alussa oli suunniteltu muuttopäivä. Koko kesä meni mulla siihen, että koitin orientoitua siihen että kohta nuorimmainenkin on muuttanut poissa kotoa. Ja siihen, että minä olen yksin arkipäivät kotona elukoitten kanssa kun mieskin on maailmalla arkipäivät töissä. Vanha aikakausi oli auttamattomasti ohitse ja uusi aikakausi ja uudet kuviot odottavat kulman takana. Minulle jolle kaikki uusi ja muutos on hirvitys tämä kaikki oli kova juttu. Eikä todellakaan mitenkään helppo käsitellä. Vieläkään ei ihan kokonaisuus ole mulle valjennut. Nyt pitää opetella olemaan itsekseen. 

Onneksi on kavereita joihin olla puhelimella ja tietokoneella yhteyksissä ja tietenkin tytöille voi laittaa viestiä milloin vain, mutta silti tosiasia on se että me kaikki vanhetaan ja on aika tottua siihen, että yksikään lapsista ei asu enää kotona. Sitä on nyt parisen viikkoa ollut kun keskimmäinenkin lähti takaisin Ouluun oltuaan koko kesän kotona kun oli töissä, eli pari viikkoa olen nyt sitten totutellut tähän yksin olemiseen ja siihen, että odottaa perjantaita kuin kuuta nousevaa että mies tulee kotiin. Jotenkin tuntuu että eloa on viikonloppuisin ja että arkipäivät kuluvat vain viikonlopun odotteluun. Sairaslomaakin kun minulla on vielä tämän elokuun loppuun asti. Sitten olisi onneksi tarkoitus aloittaa kuntouttava työtoiminta taas, niin tulee arkeenkin jotain muutosta edes. Ja koska minulla kuntouttavan yksi tavoitteista on se, että poistun kotoa ja olen ihmisten ilmoilla ja ihmisten kanssa tekemisissä niin saan piristystä siitäkin. Tai olisi ainakin tarkoitus piristyä, mie kyl luulen et taas aluksi ainakin ahistaa ne ihmiset ja se että tällä kertaa mie en saa varmaan työtilaa Miilun sieltä takatiloista, et ihan uusiksi menee kaikki opettelu. Siinä sitä taas puuhaa arkipäiville. Ahistusta ja uusia asioita. Voi miksi mie en voi olla ihan tavallinen tallaaja vaan et ei olisi mitään tälläsii haasteita ja estoja. Et voisi vaan painaa töitä ja pystyä siihen ihan ilman mitään kipuja ja mieliala ongelmia. Miksi kaiken pitää olla niin perkeleen vaikeaa? Miksi mulla joskus edes ei voisi mennä asiat sillee helposti eikä sillee et kaiken eteen pitää taistella et pääsee edes yhden askeleen eteenpäin eikö aina vaan taakse päin. Mie tiiän et masennuksen kanssa eläminen on just sitö et askel eteen ja kaks taakse, mutta kun se on niin peevelin kuluttavaa. Ja aina ei olisi voimavaroja siihen. On toki aikoja et pääsee eteenpäin pitemmästi, mutta kun se masennus on aina siellä taustalla kuikkimassa kuin pahan ilman lintu niin sitä osaa jo odottaa et kohta alkaa taas ylämäki.

Mutta kaikesta huolimatta, nuorimmaisenkin muutto meni oikein hyvin vaikkakin otti useamman päivän ja hällä on koulu jo alkanut ja sujuu ihan hyvin, mitä nyt tällä hetkellä on sairaana, mutta sille taas ei voi mitään. Ja ainakin toistaiseksi mullakin on sujunu suhteellisen hyvin vaikka arki onkin muuttunut. Näillä mennään.

Rakkauvella Eiksu 

Keskiviikko 01.03.2023

 

Anteeksi syvästi etten ole kirjoittanut pitkään aikaan. Kutakuinkin vuosi meni ollessa kokonaan kirjoittamatta. Ei siksi etteikö olisi ollut kirjoittamista, mutta kun koko viimevuosi meni melkoisessa sumussa. Vuoden 2021 jouluna aloin potemaan unettomuutta, nukahdin kyllä illalla, mutta nukuin maksimissaan kaksi tuntia ja sitten heräsin, enkä enää saanut unta. Luulin että tilanne olisi ollut vain joku tilapäinen homma, mutta unettomuus kehkeytyikin olemaan koko vuoden kestävä taistelu unen puolesta. Kävin lääkärissäkin, mutta vaikka kokeilimme melkolailla kaikki muut vaihtoehdot niin apua ei vaan tuntunut löytyvän vaivaan. Lopulta sitten jälleen joulukuussa 2022 lääkäri määräsi minulle Atarax nimisen lääkkeen kokeiluun ja halleluuja ja pari muuta. Aloin nukkumaan taas yöni! Ette usko miten se tuntui hyvälle kun illalla meni nukkumaan ja herääsi vasta aamulla. Aivan upea fiilis! Sitä ei äkkiseltään uskoisi mihin kaikkeen kunnon yöuni vaikuttaa, mutta minä kun olen tälläinen kantapään kautta opiskelija niin nyt tiedän mitä unettomuus tekee. Ensimmäinen oli mieliala. Tipahdin unettomana vielä syvemmälle masennukseni syövereihin ja kaikki oli vain ahdistavaa ja harmaata. Energiaa ei ollut yhtään mihinkään. Ei vaan jaksanut ajatella mitään puuhaa, saatika sitten toteuttaa. Seuraavaksi meni terveys. Kun kroppa ei saanut unessa levätä ja parantua niin minuun tarttui jokaikinen flussa mikä vain kiersi tällä kylällä ja loppuvuodesta sitten iski covid-19 meidän perheeseen. 

Viimevuonna tapahtui vaikka ja mitä mukavaa mutta mitään en muistaisi ellen olisi kalenteriini niitä ylös kirjoittanut. Muistikin kun ottaa itteensä kun ei nuku. Kesälläkin sain lomailla asuntovaunun kera ja vietimme oikein mukavan, jo perinteeksi muodostuneen, juhannuksen Lomakylässä. Kävimme lomailemassa mieheni kanssa myös lempi leirintäalueellammekin olemassa kesällä ja siltä reissulta mukaan tarttui aikasta raju auringonpistos. Likkojen kanssa tuli käytyä Oulussa ja paljon muuta mukavaa. Mutta mitään en muistaisi ilman kalenteriani. Päivät olivat menettäneet merkityksensä unettoman seilatessa puolihorroksessa päivästä toiseen.

Nyt on jo vuosi 2023. Ja minä olen vuorostaan pitkällä sairaslomalla. Unettomuuden ja pahentuneen masennukseni vuoksi. No, paheneehan se, kun ei pää saa lepoa vaan käy koko ajan ylikierroksilla. Kuluuhan ne rattaat siinä ryskeessä. Nyt sitten koitetaan korjata tuhoja. Ja on talvi. Talvi on vuodenaika mikä ei olotilaani ainakaan paranna, kun on pimeää, pakkasta ja tolkuttomasti lunta. Minä kesäheinä olen kuin lamassa muutenkin koko talven ja odotan vain kevättä jotta saisin taas ladata itseäni aurinkoenergialla. Onkohan olemassa paikkaa missä olisi vain kevät, kesä ja syksy? Mie voisin muuttaa sinne. Pakkanen ei oo mun juttu ollenkaan. Mutta onneksi koko ajan mennään taas kevättä kohti. Vuosi on vaihtunut, on maaliskuun ensimmäinen päivä ja päivä on jo paljon valoisampi ja pidempi. Mutta kaamosväsykki vaivaa. Olen nyt viikon verran ollut kuin nukkuneen rukous, voisin koko ajan vaan nukkua. Vähän niinkuin karhu talviuntaan. Miksen mie voi olla karhu. Nukkua mokoman talven yli. Mutta itseppä olen muuttanut tänne Kainuuseen joten olen hyvin ollut tietoinen, että täällä on ihan oikea talvi verrattuna eteläsuomeen ja on kylmä ja on paljon lunta ja pakkasta. Eli voisi sanoa, että oma vika taasen jälleen kerran.

Olen myös loman tarpeessa. Nyt tietenkin joku sanoo, että mihin sinä lomaa tarvitset kun kuitenkin olet kotona koko ajan ja sairaslomalla. Joo no, ei täällä kotona silti lomailla. On asioita mitä on pakko tehdä ja arjen on pyörittävä. En minä saa tuolla sängyssä potea oloani vaan on moniakin asioita mitä on tehtävä ja asioitten on hoiduttava. Teinixin kanssa on väännettävä ja hänestä huolehdittava. Joten ei, kotiäiti ei ole sairaslomalla koskaan, ellei pääse sairastamaan sairaalaan, mutta silloinkin epäilisin että päässä pyörisi miljoona eri asiaa asioista mitä kotona pitäisi hoitua. Ja vaikka minä lähdenkin lomalle asuntoautolla tai -vaunulla niin päässä raksuttaa silti. Pitää osata koittaa vaan vaientaa se ääni ja koittaa vaan sinnikkäästi luottaa siihen että teinixi ja siskonsa osaavat kyllä hoitaa asiat ja elukat. Mamma on nyt hyvä vaan ja rentoutuu. Kirja käteen ja syvenny siihen. Mutta nnyt taas näytti aivot harhailevan. Olen siis loman tarpeessa. Ja tilaisuuskin olisi tuossa ensiviikolla kunhan vaan saan muutaman muuttujan järjestettyä kuntoon. Tärkeinpänä olisi reissun mahdollistavan asuntoauton katsastus. Jo nyt hermoja riipii jännitys siitä asiasta, entä jos en saakkaan leimaa kulkupeliin. Mitäs sitten? Jäänkö vaan kotiin lahoamaan? Ukkokin on keikkahommissa joten on kotona vain viikonloppuisin ja pystyy silloin vain korjaushommia tekemään ja täällä perähikiällä ei sitten ole katsastusasema auki. Voi ääh, toivottomuun nostaa päätään, mutta samalla sisuunnun ja teen päätöksen yrittää ainakin viimiseen asti saada asuntoautoon leiman että pääsen sillä reissuun, kauan kaivatulle lomalle. Olenhan kuitenkin syksystä saakka lusmunnut kotona ja käynyt vain parikertaa Oulussa sinä aikana. Toisella kertaa olin kyllä ihan yökunnissakin, että voisihan sitä minilomaksi sanoa. Mutta nyt tosiaan jaksamismittari on punaisella ja pitää päästä pois kotoota. En jaksa facebook ryhmässänikään tehdä mitään ja lempi harrastus kalenterituunaus maistuu puulle. Joten peli poikki ja mamma lomille lompsis. 

Nyt taidan lopetella kirjoittamisen tällä kertaa, lisää kuulumisia taas myöhemmin.

Pysykää turvassa <3 

Terveisin Eiksu