Odottavan aika on pitkä. Nyt odotan, että mun vanhin likka tulee kotio ja et en oo enää yksin. Heinäkuussa jo alkoi melkoinen urakka kun piti nuorimmaiselle alkaa ettimään kalusteita ja suunnittelemaan muuttoa Kajaaniin kun hän sai opiskelupaikan sieltä ja muuttaa kaverinsa kanssa kimppakämppään. Heti elokuun alussa oli suunniteltu muuttopäivä. Koko kesä meni mulla siihen, että koitin orientoitua siihen että kohta nuorimmainenkin on muuttanut poissa kotoa. Ja siihen, että minä olen yksin arkipäivät kotona elukoitten kanssa kun mieskin on maailmalla arkipäivät töissä. Vanha aikakausi oli auttamattomasti ohitse ja uusi aikakausi ja uudet kuviot odottavat kulman takana. Minulle jolle kaikki uusi ja muutos on hirvitys tämä kaikki oli kova juttu. Eikä todellakaan mitenkään helppo käsitellä. Vieläkään ei ihan kokonaisuus ole mulle valjennut. Nyt pitää opetella olemaan itsekseen.
Onneksi on kavereita joihin olla puhelimella ja tietokoneella yhteyksissä ja tietenkin tytöille voi laittaa viestiä milloin vain, mutta silti tosiasia on se että me kaikki vanhetaan ja on aika tottua siihen, että yksikään lapsista ei asu enää kotona. Sitä on nyt parisen viikkoa ollut kun keskimmäinenkin lähti takaisin Ouluun oltuaan koko kesän kotona kun oli töissä, eli pari viikkoa olen nyt sitten totutellut tähän yksin olemiseen ja siihen, että odottaa perjantaita kuin kuuta nousevaa että mies tulee kotiin. Jotenkin tuntuu että eloa on viikonloppuisin ja että arkipäivät kuluvat vain viikonlopun odotteluun. Sairaslomaakin kun minulla on vielä tämän elokuun loppuun asti. Sitten olisi onneksi tarkoitus aloittaa kuntouttava työtoiminta taas, niin tulee arkeenkin jotain muutosta edes. Ja koska minulla kuntouttavan yksi tavoitteista on se, että poistun kotoa ja olen ihmisten ilmoilla ja ihmisten kanssa tekemisissä niin saan piristystä siitäkin. Tai olisi ainakin tarkoitus piristyä, mie kyl luulen et taas aluksi ainakin ahistaa ne ihmiset ja se että tällä kertaa mie en saa varmaan työtilaa Miilun sieltä takatiloista, et ihan uusiksi menee kaikki opettelu. Siinä sitä taas puuhaa arkipäiville. Ahistusta ja uusia asioita. Voi miksi mie en voi olla ihan tavallinen tallaaja vaan et ei olisi mitään tälläsii haasteita ja estoja. Et voisi vaan painaa töitä ja pystyä siihen ihan ilman mitään kipuja ja mieliala ongelmia. Miksi kaiken pitää olla niin perkeleen vaikeaa? Miksi mulla joskus edes ei voisi mennä asiat sillee helposti eikä sillee et kaiken eteen pitää taistella et pääsee edes yhden askeleen eteenpäin eikö aina vaan taakse päin. Mie tiiän et masennuksen kanssa eläminen on just sitö et askel eteen ja kaks taakse, mutta kun se on niin peevelin kuluttavaa. Ja aina ei olisi voimavaroja siihen. On toki aikoja et pääsee eteenpäin pitemmästi, mutta kun se masennus on aina siellä taustalla kuikkimassa kuin pahan ilman lintu niin sitä osaa jo odottaa et kohta alkaa taas ylämäki.
Mutta kaikesta huolimatta, nuorimmaisenkin muutto meni oikein hyvin vaikkakin otti useamman päivän ja hällä on koulu jo alkanut ja sujuu ihan hyvin, mitä nyt tällä hetkellä on sairaana, mutta sille taas ei voi mitään. Ja ainakin toistaiseksi mullakin on sujunu suhteellisen hyvin vaikka arki onkin muuttunut. Näillä mennään.
Rakkauvella Eiksu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti