Mä olen nyt kaksi vuotta kulkenut terapiassa vaikean
masennuksen takia. Alun perin se oli vaon keskivaikea, mutta nyt psykiatrin
tehtyä testinsä minulle, se tarkentui vaikeaksi. Alkuperäinen ratkeaminen tapahtui
reilu kaksivuotta sitten (13.3.2017) kun olin opiskelemassa lähihoitajaksi,
työharjoittelujaksolla. Ajoin silloisesta asuinpaikastani 54 kilometriä
aamutuimaan aamuvuoroon ja koko ajomatkan oli hirvittävän huono olo. Ajoin
työpaikan pihaan ja jokin ratkesi. Kyyneleen vaan virtasivat valtoimenaan enkä
saanut huonoa oloani ja itkua loppumaan millään. Istuin pakkasessa työpaikan parkkipaikalla
ja paruin sieluni pohjasta asti. Tajusin, että nyt ei ole kaikki oikein. Itkin
ja itkin ja samalla kun itkin soitin esimiehelleni parkuen, että en tule töihin,
nyt on jokin rikki minussa.
En vielä siinä vaiheessa, kun autossa istuin ja paruin
osannut yhdistää kaikkia palasia yhteen, vaan kaikki tuntui siltä kuin olisin
vaan saanut jonkinmoisen tilapäisen hepulin. Sain selattua puhelimen nettiselaimesta
mielenterveyspuolen akuuttipuhelinnumeron. En ymmärrä miten ihmeessä sain
soitettua siihen numeroon, mutta vissiin tilanne oli niin paha jo, että alitajuisestikin
tajusin, että nyt tarvitsee apua ja ASAP. Sain soperrettua jotain puhelimeen.
Sieltä sanottiin, että he soittavat minulle ihan kohta takaisin, jos sopii. Sopihan
se. Siinä vaiheessa mikä tahansa kävi. Olin edelleen työpaikan parkkipaikalla
ja päätin että mulla on pakko siirtyä sieltä pois, joku vielä ihmettelee mitä
ihmettä mie teen siellä? joten ajoin oman talomme pihalle. Onneksi pidimme sitä
sillä hetkellä ns. kesämökkinä, että siellä oli lämmöt ja kalustus. Menin
sisälle ja istuin sohvalla mitään näkemättömin silmin. Olin niin väsynyt, mutta
samalla en ollut. Hankala selittää.
Puhelin soi ja niin alkoi minun terapia taipaleeni, sain
mielenterveyspuolelle akuuttiajan tunnin päähän puhelusta. Itkusta ei meinannut
tulla millään loppua, jokainen sana joka suustani tuli, tuli itkun kera.
Terapeutti kyseli kysymyksiä, ja vastailin niihin itkun säestyksellä. Kun
seuraava aika oli sovittu ja sairaslomalappu kädessä kävelin terveyskeskuksesta
ulos, oli todella tyhjä olo. Koskaan ei ole ennen ollut sellainen olo. Mutta
kaikki oli hieman selkeämpää. Tajusin että olin valvonut öitäni, koska päässä
oli pyörinyt biljoona asiaa joista yhdestäkään en kuitenkaan saanut kiinni.
Tajusin että olin jo pitkään toiminut vähän niin kuin muiden ehdoilla enkä
omilla ehdoillani. Tajusin että en ole koskaan osannut puolustaa itseäni vaan
hinnalla millä hyvänsä pyrkinyt välttämään konflikteja. Tajusin että tästä
päivästä aukenee erilainen tie. Tie parantumiseen ja eheään itseeni. Sinne vain
tuntuu olevan niin pirun pitkä matka.
En edes ollut tajunnut, että perheen jäseneni olivat kyllä huomanneet
nukkumattomuuteni ja sen että en ihan aina oikein ollut ”läsnä”. Vanhin
tyttäreni olikin mieheltäni jo kysellyt, että onko äidillä kaikki ihan ok?
Kaikille kyselijöille kuitenkin aina vastasin olevani ihan kunnossa. Luulin
olevani hyvä valehtelija ja suojelevani lapsiani, vaan eipä se ollutkaan niin.
Olin hiton huono valehtelija, ja pahensin vain meidän kaikkien oloa, kun en
pystynyt sanomaan että, mami on nyt vähän väsy. Nyt tiedän, että niin ei olisi
pitänyt tehdä. Minun olisi pitänyt tunnustaa rakkailleni, että en olekaan se
superäiti, joka luulin olevani. Että minun ei edes kuulu kantaa koko maailman
murheita niskassani vaan on ihan ok, joskus levähtää ja ajatella itsekkäästi.
Se ei vaan koskaan ole kuulunut luonteeseeni. Nyt se on sitten opeteltava.
Minulla on kahden vuoden terapian ja lääkityksessä olemisen jälkeen, edelleen
pitkä matka edessäni, mutta etenen pikkuhiljaa ja pienin askelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti